23.3.2014 – Rasvarotta

Viikon retriitti on ohi ja on paketoinnin aika. Mökkielämä vaihtuu kaupunkielämäksi, halusin tai ei. Saldona hiljaisuutta, rauhaa ja luontoa. Kartta kertoo että mökki sijaitsi Sammakkolahdella. Yhtään sammakkoa en kuitenkaan nähnyt. Hyvä, sillä viereinen valkama oli nimeltään Pirunvalkama, kallion nimi Pirunvuori ja viereinen kumpu Helvetinportti. Todellisuudessa paikka muistutti mielestäni enemmän Taivasta. Sääkin tarjosi kaikkea: lunta, vettä, myrskyä ja aurinkoa.

Mökki-selfie

Mökki-selfie

Paluu ihmisten ilmoille on fakta joka piti sisällään siistimisen, sekä mökin että itsensä. Kun minulta kysyttiin eikö pelota olla yksin mökissä, sanoin kaikille että jos tänne joku eksyy, niin se on sen ansainnut. Ehkä ei kuitenkin sitä sydänkohtausta… sillä se eksynyt raukka olisi kaupan päälle saanut elämänsä shokin. Tajusin nimittäin vasta paluupäivänä että minulta oli jäänyt kammat ja harjat kaupunkiin. Kuvitelkaa viikon saunomisen jälkeen – tukka kampaamatta ja märällä tukalla nukkumaan menneenä – sellaisen näyn nähtyään voi ehkä todella kuvitella olleensa Pirunvuorella tai lähellä Helvetinporttia!

Joten nopea ehostus, kevyt siivous ja auton rattiin. Ja paluu sivilisaatioon olikin totista totta. Tai sivilisaation puutteeseen, sillä  liikenteessä sen taas huomasi että ratin takana kunniallisestakin kuljettajasta voi kuoriutua vaikka minkälainen piru, kun sitä oikein tökkii. Liekö omasta aamuisesta ulkonäöstä, järkyttävästä paluusta arkeen tai muusta päivällä kokemastani, mutta mieleeni tuli aika pian kotoinen sanonta ”tehdä rasvarotta”. Kyseessä on varsinaisesti niinkin viaton toimenpide kuin u-käännös (venäjäksi разворот – rasvorot).  Ei siinä varsinaisesti mitään –  voin laskea mielessäni ne satakunta kertaa kun huomaan ohittaneeni jonkin maalin tai risteyksen ja mieleni tekee kääntyä oitis takaisin. Kaupungissa varsinkin tämän estää liikennemerkki, mutta itänaapurissa sellaista ei tunneta. Siellä voi tehdä u-käännöksen aivan missä tahansa. Kirjaimellisesti! Tästä loistavasta aasin- tai pirunsillasta pääsemme lempiaiheeseeni, rasvarotan aiheuttajasta –  ajokulttuuriin.

Itäisen naapurimaamme liikennekulttuuri on aivan luku sinänsä, mutta kyllä suomalainenkin osaa. En tiedä missä idässä nämäkin suomalaiset veijarit ovat ajaneet korttinsa, sillä 4,5 tunnin aikana sattui eteen kaikenlaisia ajoneuvoja ja kuskeja. Niin se vaan on, että Suomen ajokulttuuri on vielä nuorta.  Mikähän siinä muiden ajotavassa ärsyttää? Sekö että he uskaltavat tehdä sen mitä minä en? Ajavat itsekkästi ylinopeutta hevosvoimaa pursuavilla ajopeleillä piittamatta liikennesäännöistä? No kyllä! Ja sitten kun ohitetaan niin pitääkö välttämättä ajaa juuri siihen suoraan minun eteeni vaikka edessä olisi ollut lääniä vaikka muille jakaa? Siinä on kuulkaa pissapoika ja lasinpyyhkijät kovilla kun koko aika joutuu putsaamaan etulasia.

Entä nämä veijarit jotka odottavat ohitusta tai roikkuvat muuten vaan puskurissa kiinni? Joskus olen unelmoinut sellaisesta tekstiä sisältävästä valotaulusta jonka voisin laittaa takalasiin. Siihen voisi vaihtaa tekstin aina silloisen mielen mukaan takana roikkujan iloksi. Tänään esimerkiksi siihen valotauluun olisi tullut mm. seuraavat tekstit: ”Onko mun perä noin hyvän näköinen?” ja ”Suosittelen seuraavaksi optikkoa!”

Kauhukseni huomasin myös että suurin osa kuljettajista eivät osaa lukea numeroita, tai sitten heidän nopeusmittarinsa ovat epäkunnossa. Ajoin itse lievää ylinopeutta, joten mikä muu selittää sen ohittavan automäärän? Tiedätte varmaan sen tunteen kun havaitsee yht’äkkiä taustapeilistä sellaisen  city-maasturin (minkä ihmeen takia kaupungissa tarvitaan maasturia…!?) joka ohittaa tuhatta ja sataa moottoritiellä. Niille sankareille minulla on vain kaksi sanaa: HANKI   H E L I K O P T E R I !

No niin, näin se viikon retriitti näköjään teki tehtävänsä. Hmmm….. Saarijärvi

 

19.3.2014 – Täällä Saarijärven salomailla…

Istun ikkunan ääressä ja ihailen silmieni edessä avautuvaa lumista maisemaa. Pyhäjärvihän se siinä, yksi niistä 40:stä Suomessa. Kokin koordinaatit ovat tänään  62°43.7′N, 25°27.3′E, sillä Onni suosi kokeilijaa ja sain itselleni yhtiön lomamökin viikoksi Saarijärveltä. Tämä Niinilinnaksi nimetty asumus ei ole tietenkään linna, mutta ei myöskään mikään vaatimaton mökki, vaan lähes kaikilla mukavuuksilla varustettu 3-huoneen vapaa-ajan asunto. Ja sen Pyhäjärven rannalla.

Pyhäjärvi 19.3.2014

Pyhäjärvi 19.3.2014

Edellisestä Saarijärven käynnistä oli kulunut 14 vuotta. Vieraskirjoja on kertynyt tänne jo kolme kappaletta ja niitä lukiessa tuli eteen vuonna 2000 tehty merkintä, jonka tunnistin omaksi raapustukseksi. Sillä heinäkuun viikolla sää oli suotuisa, vain yksi sadekuuro ja sillä siisti. Järvenpoukaman hiekkaranta houkutteli uimaan joka päivä. Veden lämpötila sillä viikolla jopa +22.  Hieno lomaviikko ja hauskat muistelot!
Joistakin järvennimistä tiedetään, että ne palautuvat pakanuuden aikaan. Pyhäjärvi-nimet liittyvät mitä ilmeisimmin siihen, että paikka on ollut ihmisten mielestä pyhä. Tämän paikan ”pyhyys” minulle on yksinkertaisesti rauha ja hiljaisuus. Täällä on melkein pelottavan hiljaista, lukuunottamatta jäiden kumisevaa huokausta, kun vesi liikkuu jään alla ja pakottaa sen liikkeelle. Aivan uusi mielenkiintoinen soundi meikäläiselle, joka on niin stadin friidu kun vain voi olla!
Ensimmäisenä päivänä lunta oli vain kiusaksi, pientä puuteria ruohikolla. Suoritin pakollisen maatilakatsauksen ja reviirin merkitsemisen. Seuraavana päivänä tulikin sitten lunta oikein olan takaa ja tänään sain tehdä ensimmäistä kertaa tänä talvena lumitöitä. Kun päivän askareisiin liittää saunan lämmittämisen ja autolle kävelyn (matka 400m) siinä voi sitten istua puulämmitteisessä saunassa ihan hyvällä omatunnolla toista tuntia. Jos haluaisi hiihtää, pitäisi olla sukset. Ei ole. Jos haluaisi uida avannossa, pitäisi olla reikä jäässä. Ei ole. Ja vaikka olisikin, veden tulisi olla ainakin tuo +22, jotta suostuisin edes keskustelemaan asiasta. Sitäpaitsi jään pinta on lumen alla sen verran ohutta että sinne ei uskalla mennä.
Joten nyt on lupa laiskotella! Tuijottaa tulehen, istua saunan lauteilla, upottaa jalat lumeen, kulauttaa pilsneri tai kaksi, käristää makkaraa ja kuunnella Ylen Radio 1:n Aristoteleen kantapäätä ja miettiä suomen kielen koukeroita. Välillä voi sitten ratkoa englanninkielisiä ristikoita ja lukea ruotsalaisia dekkareita. Tuo pilsneri siksi että juomavesi täällä on kovin rikkipitoista, eikä kovin maukasta. En minä muuten…
Retriitti siis jatkuu. Älkää kuitenkaan hukatko koordinaatteja! Voitte sitten laittaa etsintäpartion liikkeelle, jos en ole tullut ensi viikolla töihin.

 

8.3.2014 – Tuotantokrapula

image

Kuinka kauan tuotannon jälkeinen adrenaliinitaso pysyy korkeana elimistössä? Miten huipulta tullaan alas maankamaralle ilman mustelmia? Kaikki kirjoittamani on täysin oman empiirisen lisäaineettoman tutkimuksen tulosta eikä siis perustu mihinkään tieteelliseen tilastoon. Eli sillä silmällä ja ajatuksella edetään.

Näen vieläkin unia Sotshista. Aamulla herätessäni muistan pätkän sieltä sun täältä, yhä absurdiumman otoksen minkä voi ikinä kuvitella. Unissa vilahtelevat sekä tuotantohenkilökunta että seremonioissa esiintyvät hahmot. Maskotit erityisesti, siksi että Miska parka sai kerran eräässä harjoituksessa teknisen vian, ns. loopin, jonka seurauksena sen käsi viuhtoi edestakaisin kuin tappaen jättiläismäistä hyttysparvea Lapin suon perukoilla. Lapset katselivat sitä ihmeissään ja ajattelin jo tuolloin että lapsiparat näkevät tästä vielä painajaisia. Ja näen näköjään minäkin! Alitajunnassa moni asia tuntuu vielä kauheammalta. Niinkuin tämä. Toisin sanoen minulla on nyt uusi  Miska-syndrooma. Tuo vanha vastaava tuli Moskovan kisojen jälkeen, kun Miska-lähetettiin avaruuteen kyynelten saattamina, kauniin kisalaulun soidessa. Nyyh!

No kaikilla meillä on omat traumamme. Tuotantokrapulan jälkeinen elämä on silti mielenkiintoinen, sillä siihen sisältyy myös ihmissuhteiden uudelleen muokkaaminen. Tuotannossa perustamme aina perheen; on tuottaja-isä, tuotantokoordinaatti-äiti, ohjaaja-lapsi sekä koko joukko muiden ja omia lapsia sekoittamassa pakkaa. Tämä tuotantoperhe pysyy yhdessä, kunnes tulee avioero. Tavarat jaetaan, pakataan arkistoon ja pidetään – nykyään yhä harvemmin – karonkka. Ja jos palautepalaveri viedään huonosti läpi, se toimii kuin avioeron ositustilaisuus. Tuotanto kuopataan ja aloitetaan uusi tuotanto. Siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Uusioperheen perustamiseen. No niin, minkälainen tämä uusi perhe nyt sitten on?! Kun tämän tapahtuman elää monta kertaa peräkkäin, onko se nyt ihme jos joskus suhtautuu uuteen perheeseen hieman pinnallisesti. Tai peräti unohtaa sen?

Silti – päivääkään en vaihtaisi pois! Muuten olisinkin väärällä alalla. Minun perheessäni on hyvä olla. Perheenjäsenet takaavat sen. Mahtavat työtoverit. Hyvässä ja pahassa.

27.2.2014 – Kokki kiittää

24,3 kiloa matkalaukusta purettu. On se vaan mukava olla kotona. Vähän oli tuskainen se maanantain matkapäivä. Sainpahan pienen paniikin aikaan itselleni kun huomasin että kotiavainta ei löydy käsimatkatavaroista.  Ripeä tarkistussoitto hotelliin vahvisti että avain ei ainakaan jäänyt huoneeseen. Päiväni oli alkanut sunnuntai-aamuna 8.00 ja bussikuljetus Adlerin pikkuiselle kentälle oli lähtenyt yöllä 3.40 hotellilta, joten valveilla oloaikaa oli siinä pisteessä yhteensä noin 20 tuntia. Sen siitä saa kun valvoo, sanoi pöllö kun hiiren nappasi. Ja meikäläisen aivotoiminta lähes nolla. Nitschevo. Liikkumaton. Lainatakseni kollegan sanoja turvamiehille kun kaivelivat hänen tietokonereppuaan: ”It’s a mouse. It doesn’t move…”

Alhaisesta aivojen synapsitasosta huolimatta sain silti järjestettyä vara-avaimet sekä koordinoitua niiden toimituksen Helsingissä. Vaara siis ohi. Lentokentällä olikin kuhinaa ja vilskettä. Ehkä jonkun muutkin aivot olivat puolikoomassa sillä kuulutukset kentällä olivat todella sekavia, taisi tulla Adlerin kentän koko vuoden lentokenttäkuulutuskiintiö täyteen parissa päivässä. Ensin lentomme kuulutus tuli tuntia liian aikaisin. Sitten lähtöportillamme ilmoitettiin lennon lähtevän Jerevaniin. Sen jälkeen ilmoitettiin uuden lähtöportin numero Kiovan lennolle, joka oli siis sama portti kuin meidän. Siinä sitten yritettiin sovittaa Frankfurtin ja Kiovan lähtijät keskenään. Lento Frankfurtiin lähti tietty myöhässä – mutta hyvä niin.

Frankfurtin lento Helsinkiin taas oli täyteen buukattu, joten en saanut ensin istumapaikkaa koneeseen. Vasta matkalaukkujen checkausten jälkeen jaettiin istumapaikat. Että sillä lailla. Minulta puuttui se kuuluisa Business Loungen voucheri – joka oli kaikilla muilla suomalaisilla – onneksi kollega sai minut puhuttua sisään Loungeen ja sain samalla checkauksen tehtyä ja VIIMEISEN istumapaikan koneesta! Se tästä olisi vielä puuttunut että olisin jäänyt pois koneesta 4,5 tunnin odotuksen jälkeen. Espanjalaista ohjaajaa lainatakseni – Que cojones!

Siellä koneessa katse jo harotti ja puolikooma alkoi pikkuhiljaa levittäytyä myös raajoihin. Enkä ollut ainoa. Kone ei ollut edes kiitoradalla kun jo ensimmäiset kuorsaukset kuuluivat matkustamossa. Suomalaisia syytetään joskus vaisuiksi ja hiljaisiksi. Tämän konelastin pulinataso oli täysin nolla, mutta kuorsaustaso sen sijaan plussan puolella. Hellyyttävää. Olin oikeasti ylpeä tästä maastohiihdon mestarillisesta nuokkuvasta suomalaisjoukosta. Samalla mietiskelin tiimityöskentelyä ja kuinka erilaista oli työskennellä yksin, ilman tukijoukkoja. Nyt sekin on kokeiltu.

Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Venäläisten mukaan kaikissa projekteissa on viisi vaihetta: kohu, sekamelska, syyllisten etsiminen, syyllisten rankaiseminen sekä niiden palkitseminen, joilla ei ollut mitään osuutta asiaan. Onhan se työskentely heidän kanssaan haasteellista, ei käy kieltäminen. Paremmalla venäjänkielentaidolla olisi saanut tästäkin seikkailusta vielä enemmän irti. Venäläisten positiivinen asenne ja hymy – erityisesti silloin kun sen sai puristettua irti turvamiehistä, sekä tahto ja halu auttaa oli hienoa. Kun hotellin vastaanoton Alena uloskirjauduttuani sanoi että ”I will miss you!” ajattelin ensin kyynisesti että onpa tyttö opetettu sanomaan fraaseja. Kun hän sitten soitti minulle takaisin koskien kotiavaimiani, hän oli yhtä kohtelias ja toivotti hyvää matkaa. Eikä tässä kaikki, sain vielä häneltä sähköpostin samasta aiheesta, jossa pahoitteli että avaimia ei löytynyt ja toivotti hyvää matkaa sekä näkemisiin. Helpottiko se lentokenttäahdistusta ja väsymystilaa? Jäikö parempi mieli? Ihan varmasti! Toivottavasti kirjallinen palautteeni menee oikeaan osoitteeseen. Спaсибо! Photo: 24,3 kiloa matkalaukusta purettu. On se vaan mukava olla kotona.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Vähän oli tuskainen se maanantain matkapäivä. Sainpahan pienen paniikin aikaan itselleni kun huomasin että kotiavainta ei löydy käsimatkatavaroista. Tarkistussoitto hotelliin vahvisti että avain ei ainakaan jäänyt huoneeseen. Päiväni oli alkanut sunnuntai-aamuna 8.00 ja bussikuljetus Adlerin pikkuiselle kentälle oli lähtenyt yöllä 3.40 hotellilta, joten valveillaoloaikaa oli siinä pisteessä noin 20 tuntia. Sen siitä saa kun valvoo, sanoi pöllö kun hiiren nappasi. Ja meikäläisen aivotoiminta lähes nolla. Nitschevo. Liikkumaton. Lainatakseni kolleegan sanoja turvamiehille kun kaivelivat hänen tietokonereppuaan: "It's a mouse. It doesn't move..."<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Alhaisesta aivojen synapsiatasosta huolimatta sain silti järjestettyä vara-avaimet sekä koordinoitua niiden toimituksen Helsingissä. Vaara siis ohi.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Lentokentällä olikin kuhinaa ja vilskettä. Ehkä jonkun muutkin aivot olivat puolikoomassa sillä kuulutukset kentällä olivat todella sekavia, taisi tulla koko vuoden kuulutuskiintiö täyteen parissa päivässä. Ensin lentomme kuulutus tuli tuntia liian aikaisin. Sitten lähtöportillamme ilmoitettin lennon lähtevän Jerevaniin. Sen jälkeen ilmoitettiin uuden lähtöportin numero Kiovan lennolle, joka oli sama kuin meidän. Siinä sitten yritettiin sovittaa Frankfurtin ja Kiovan lähtijät keskenään. Lento Frankfurtiin lähti myöhässä - mutta hyvä niin.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Frankfurtin lento Helsinkiin taas oli täyteen buukattu, joten en saanut istumapaikkaa koneeseen. Vasta matkalaukkujen checkausten jälkeen jaettiin istumapaikat. Että sillälailla. Minulta puuttui se kuuluisa Business Loungen voucheri - joka oli kaikilla muilla suomalaisilla - onneksi kolleega sai minut puhuttua sisään Loungeen ja sain samalla buukattua VIIMEISEN istumapaikan koneesta! Se tästä olisi vielä puuttunut että olisin jäänyt pois koneesta 4,5 tunnin odotuksen jälkeen. Espanjalaista ohjaajaa lainatakseni - Que cojones!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Sillä hetkellä katse harotti ja puolikooma alkoi pikkuhiljaa levittäytyä myös raajoihin. Enkä ollut ainoa. Kone ei ollut edes kiitoradalla kun jo ensimmäiset kuorsaukset kuuluivat matkustamossa. Suomalaisia syytetään joskus vaisuiksi ja hiljaisiksi. Tämän konelastin pulinataso oli täysin nolla, mutta kuorsaustaso sen sijaan plussan puolella. Hellyyttävää.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Olin oikeasti ylpeä tästä nuokkuvasta suomalaisjoukosta. Samalla mietiskelin tiimityöskentelyä ja kuinka erilaista oli työskennellä yksin, ilman tukijoukkoja. Nyt sekin on kokeiltu.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Venäläisen sanonnan mukaan kaikissa projekteissa on viisi vaihetta: kohu, sekamelska, syyllisten etsiminen, syyllisten rankaiseminen sekä niiden palkitseminen, joilla ei ollut mitään osuutta asiaan. Onhan se työskentely heidän kanssaan haasteellista, ei käy kieltäminen. Paremmalla venäjänkielentaidolla olisi saanut tästäkin seikkailusta vielä enemmän irti. Heidän positiivinen asenteensa ja hymy - erityisesti silloin kun sen sai puristettua irti turvamiehistä, sekä tahto ja halu auttaa oli hienoa. Kun hotellin vastaanoton Alena uloskirjauduttuani sanoi että "I will miss you!" ajattelin ensin kyynisesti että onpa tyttö opetettu sanomaan fraaseja. Kun hän sitten soitti minulle takaisin koskien kotiavaimiani, hän oli yhtä kohtelias ja toivotti hyvää matkaa. Eikä tässä kaikki, sain vielä häneltä sähköpostin samasta aiheesta, jossa pahoitteli että avaimia ei löytynyt ja toivotti hyvää matkaa sekä näkemisiin. Helpottiko se lentokenttäahdistusta ja väsymystilaa? Jäikö parempi mieli? Ihan varmasti! Toivottavasti kirjallinen palautteeni menee oikeaan osoitteeseen. Спaсибо!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Siis vihdoinkin kotona. Matkalaukku purettu. Kotiavaimetkin löytyivät. Lähiomainen kävi tarkistamassa että olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ennen totaalisen tuotantokrapulan iskemistä on aivojen kovalevyn tyhjentäminen ja kirjallisen yhteenvedon aika.  Ensimmäisen työmatkani tein 1980 Pohjanmaalle ja siitä lähtien olen pyrkinyt kirjaamaan matkoilla tapahtuneita asioita talteen. Alkuaikoina lähetin kirjeitä kotiin. Siellä ne ovat vielä avaamattomina kirjahyllyssä. Ajatuksena oli lukea ne eläkkeelle päästyäni. Suunnitelma pysyy, vaikka kirjeet ovat muuttaneet muotoaan bittiversioiksi. Jatkan kirjoittamista, silti haikeus iskee kun tajuan että Sotshin terapiakirjoitukset tässä naamakirjassa päättyvät osaltani tähän. Hauskaa että jaksoitte terapioida kanssani! Ja kannustaa! Minä palaan normaalin työelämään monta kokemusta ja palautetta rikkaampana. Ja nämä toiset naamakuvat lisätään muiden muistojen joukkoon työhuoneen naulakkoon roikkumaan. Kokki kiittää.

Siis vihdoinkin kotona. Matkalaukku purettu. Kotiavaimetkin löytyivät. Lähiomainen kävi tarkistamassa että olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ennen totaalisen tuotantokrapulan iskemistä on aivojen kovalevyn tyhjentäminen ja kirjallisen yhteenvedon aika. Ensimmäisen työmatkani tein 1980 Pohjanmaalle ja siitä lähtien olen pyrkinyt kirjaamaan matkoilla tapahtuneita asioita talteen. Alkuaikoina lähetin kirjeitä kotiin. Siellä ne ovat vielä avaamattomina kirjahyllyssä. Ajatuksena on lukea ne eläkkeelle päästyäni. Suunnitelma pysyy, vaikka kirjeet ovat muuttaneet muotoaan bittiversioiksi. Jatkan kirjoittamista, silti haikeus iskee kun tajuan että Sotshin terapiakirjoitukset tässä naamakirjassa päättyvät osaltani tähän. Hauskaa että jaksoitte terapoida kanssani! Ja kannustaa! Minä palaan normaalin työelämään monta kokemusta ja palautetta rikkaampana. Ja nämä toiset naamakuvat lisätään muiden muistojen joukkoon työhuoneen naulakkoon roikkumaan. Kokki kiittää.

Photo: Olympic Stadium Team.

24.2.2014 – Thank you

This is all I can give you from the meeting at the spa this morning. Great massage – again! And so grateful for all the support you have given me during my visit in Sochi. Thank you!

Photo: This is all I can give you from the meeting this morning. Grateful for all the support you have given me during my visit in Sochi. Thank you!

Päivän pikarutistus.
1. Olenko kotona? Olen.
2. Syönkö ruisleipää? Syön.
3. Olenko ollut 35 tuntia yhtäjaksoisesti valveilla? Olen.
4. Olenko väsynyt? Olen.
5. Menenkö nukkumaan? Menen.
Tarinatuokio jatkuu huomenna.

23.2.2014 – Viimeistä viedään

Viimeisiä vetoja vedetään, ei kuitenkaan hengenvetoja vaan harjoitusvetoja stadionilla. Olympialaiset ovat kuntotesti, jossa testataan myös työntekijän kunto. Huomenna on se viimeinen lähetys Sotshista, joten lehdistö voi taas maanantaista alkaen keskittyä etsimään muitakin epäkohtia maailmankartalta. Toivottavasti täällä oleville kisat ovat jättäneet jotain hyvää jälkeensä, eikä näitä ihmisiä unohdeta! Meillä on ollut mielenkiintoisia keskustelua venäläisten assistenttien kanssa. On ollut etuoikeus tutustua täällä ihmisiin, kuulla heitä ja kertomuksia heidän arjestaan. Elämä voi olla niin erilaista riippuen siitä kummalle puolelle rajaa on sattunut syntymään. Pakko lainata erään venäläisen tuottajan sanoja: ”Sinä lähdet, mutta minä jään”.

Päättäjäisten jälkeen me jännitämme miten päästä kunnialla lentokentälle ajoissa ja tulevatko matkalaukut samalla lennolla vai trans-siberian jälkijunalla luojan määräämällä viiveellä. Seuraava vuorokausi on mielestäni ainakin pronssin arvoinen suoritus. Aamuherätyksen jälkeen työpaikalle ja illan päävedon jälkeen kotimatkalle. Meikäläisen bussi lähtee heti päättäjäisten päätyttyä klo 03.40 aamulla lentokentälle, lento Frankfurtiin jossa koneenvaihto ja odotus 4 tuntia. Kotona maanantaina klo 18.00. Tarkoituksena oli aloittaa pakkaaminen jo tänä iltana, mutta niin se vaan vaihtui tähän kirjoittamiseen. On muuten hyvä terapiamuoto, istua myöhään illalla/aikaisin aamulla hotellihuoneessa ja nollata päivän tapahtumia. Suosittelen lämpimästi. Vaihtoehtona on kapakassa istuskelu ja muiden kanssa maailman parantaminen. Ei huono vaihtoehto sekään.

Ja sehän tiedetään että kaiken maailman pöpöt nauttivat tästä kansojen sulatusuunista. Täällä on ollut mm. yllätys-yllätys-flunssa/keuhkokuume/vatsatauti-epidemia työntekijöiden kesken. Latinalais-amerikkalainen pöpö vaan hihkaisee ilosta kun löytää kaukaisen ruotsalaisen pöpömutaatioserkkunsa ja huomaa että toinen on täysin vastustuskyvytön. Tai kun venäläinen hieman huppelissa oleva kasakkahattuviirus tapaa suomalaisen vielä enemmän tuiskussa olevan sisupallon. Varsinkin viime aikoina, kiitos jääkiekko-ottelun, tämä viime mainittu yhdistelmä on ollut aika ärhäkkä, ei kovinkaan suosittu heimoveljien kesken. Tätä asetelmaa voi hyvällä omatunnolla luokitella kaikkien virologien aarrearkuksi!

Ihme kyllä olen selvinnyt pälkähästä tautien suhteen. Sinänsä erikoista, ottaen huomioon edellisten kisojen työhistoriani. Olo on nyt ollut vallan mainio. Ihmeparantumisista voisi mainita leikatun polven liikkuvuus. Se vain yhtenä päivänä taipui kuin verhotanko sotshilaisessa hotellihuoneessa. En tiedän onko parannuksen aiheuttanut tapaaminen komean hierojan kanssa vai se ruskea vesi, jota täällä vanhassa historiallisessa kylpyläympäristössä tarjotaan hotelleissa ihan ilmaiseksi kraanasta. Turvamiehistä se ei myöskään voinut johtua, sillä tämä reisilihasten piristyminen tapahtui ennen huoneeni miehitystä. En siis ole nauttinut ’Valkoista lääkäriä’, en nestepitoista enkä kiinteämpää versiota. Armenialainen konjakki, kalanmaksaöljy sekä hemmetin rankat iltapainotteiset työpäivät – a vot – siinä resepti. Toimii myös näillä leveysasteilla.

Henkisesti matka on ollut erikoinen, mutta myös raskaampi kuin yleensä työkeikoilla. Normaalisti työmatkalle lähdetään jollain tavalla tuttuun ympäristöön tuttujen kanssa. Eli kiihdytyskaistalle ja alkuvauhti noin 60, josta kiihdytys sataan. Nyt on lähtö ollut ihan parkkipaikalta ja on joutunut melkein ensin pienen peruutuksen jälkeen etsimään ulos sieltä sopivassa ajassa ja vasta sitten päässyt baanalle. Vanhalla Tshigulilla. Lopulta se lähes satanenkin on lasissa. Toivottavasti.

Koska huomenna on viimeinen työpäivä tässä kylässä, juhlistan sitä aamulla kylpylässä. Toisin sanoen: Minä, venäläinen hieroja ja parantavat kädet. Näillä mennään huomenna kohti olympialaisten päättäjäisten televisiointia, ”last working day”. Мая лайк!

Photo: Viimeisiä vetoja vedetään, ei kuitenkaan hengenvetoja vaan harjoitusvetoja stadionilla. Olympialaiset ovat kuntotesti, jossa testataan myös työntekijän kunto. Huomenna on se viimeinen lähetys Sotshista, joten lehdistö voi taas maanantaista alkaen keskittyä etsimään muitakin epäkohtia maailmankartalta. Toivottavasti täällä oleville kisat ovat jättäneet jotain hyvää jälkeensä, eikä näitä ihmisiä unohdeta! Meillä on ollut mielenkiintoisia keskustelua venäläisten assistenttien kanssa. On ollut etuoikeus tutustua täällä ihmisiin, kuulla heitä ja kertomuksia heidän arjestaan. Elämä voi olla niin erilaista riippuen siitä kummalle puolelle rajaa on sattunut syntymään. Pakko lainata erään venäläisen sanoja: Sinä lähdet, mutta minä jään.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Päättäjäisten jälkeen me jännitämme miten päästä kunnialla lentokentälle ajoissa ja tulevatko matkalaukut samalla lennolla vai transsiberian jälkijunalla luojan määrämällä viiveellä. Seuraava vuorokausi on mielestäni ainakin pronssin arvoinen suoritus. Aamuherätyksen jälkeen työpaikalle ja illan päävedon jälkeen kotimatkalle. Meikäläisen bussi lähtee heti päättäjäisten jälkeen klo 0340 aamulla, lento Frankfurtiin jossa koneenvaihto ja odotus 4 tuntia. Kotona maanantaina klo 1800.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Tarkoituksena oli aloittaa pakkaaminen jo tänä iltana, mutta niin se vaan vaihtui tähän kirjoittamiseen. On muuten hyvä terapiamuoto, istua myöhään illalla/aamulla hotellihuoneessa ja nollata päivän tapahtumia. Suosittelen lämpimästi. Vaihtoehtona on ollut kapakassa istuskelu ja muiden kanssa maailman parantaminen. Ei huono vaihtoehto sekään.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Ja sehän tiedetään että kaiken maailman pöpöt nauttivat tästä kansojen sulatusuunista. Täällä on ollut mm. yllätys-yllätys-flunssa/keuhkokuume/vatsatauti-epidemia työntekijöiden kesken. Etelä-amerikkalainen pöpö vaan hihkaisee ilosta kun löytää kaukaisen ruotsalaisen pöpömutaatioserkkunsa ja huomaa että toinen on täysin vastustuskyvytön. Tai kun venäläinen hieman huppelissa oleva kasakkahattuviirus tapaa suomalaisen vielä enemmän tuiskussa olevan sisupallon. Varsinkin viimeaikoina tämä viime mainittu yhdistelmä on ollut aika ärhäkkä, ei kovinkaan suosittu heimoveljien kesken. Tätä asetelmaa voi hyvällä omatunnolla luokitella kaikkien virologien aarrearkuksi!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Kumma kyllä olen selvinnyt pälkähästä tautien suhteen. Sinänsä erikoista, ottaen huomioon edellisten kisojen työhistoriani. Olo on nyt ollut vallan mainio.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Ihmeparantumisista voisi mainita leikatun polven liikkuvuus. Se vain yhtenä päivänä taipui kuin verhotanko sotshilaisessa hotellihuoneessa. En tiedän onko parannuksen aiheuttanut tapaaminen komean hierojan kanssa vai se ruskea vesi, jota täällä vanhassa historiallisessa kylpyläympäristössä tarjotaan hotelleissa ihan ilmaiseksi kraanasta. Turvamiehistä se ei myöskään voinut johtua, sillä tämä reisilihasten piristyminen tapahtui ennen huoneeni miehitystä. En siis ole tarvinnut nauttia 'valkoisen lääkärin' seurasta, ei nestepitoisena enkä kiinteämpänä versiona. Armenialainen konjakki, kalanmaksaöljy sekä hemmetin rankat iltapainotteiset työpäivät - a vot - siinä resepti. Toimii myös näillä leveysasteilla.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Henkisesti matka on ollut erikoinen, mutta myös raskaampi kuin yleensä työkeikoilla. Normaalisti työmatkalle lähdetään jollain tavalla tuttuun ympäristöön tuttujen kanssa. Eli kiihdytyskaistalle ja alkuvauhti noin 60, josta kiihdytys sataan. Nyt on lähtö ollut ihan parkkipaikalta ja on joutunut melkein ensin pienen peruutuksen jälkeen etsimään ulos sieltä sopivassa ajassa ja vasta sitten päässyt baanalle. Vanhalla Tshigulilla. Lopulta se lähes satanenkin on lasissa. Toivottavasti.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br />
Koska huomenna on viimeinen työpäivä tässä kylässä, juhlistan sitä aamulla kylpylässä. Toisin sanoen: Minä, venäläinen hieroja ja parantavat kädet. Näillä mennään huomenna kohti olympialaisten päättäjäisten televisiointia, "last working day". Мая лайк!

22.2.2014 – 8K in 4P

Visited the 8K truck on our compound today. Unfortunately my iPhone has no 8K resolution, but imagine yourself surrounded by 22 loudspeakers, 9 on upper level, 10 in the middle and 3 in the lower level. Add to that the most sharpest picture ever! And you are right in the middle of it ALL! Just amazing!

21.2.2014 – Matkoilla sattuu ja tapahtuu

Matkoilla sattuu ja tapahtuu. Työkeikalla arki on myös toisenlaista kuin kotona. Autolla ajelu täällä on välillä aika hurjaa touhua. Tiet ovat uusia ja hyvässä kunnossa, mutta koskaan ei tiedä mitä tulee eteen tai mikä viemäriluukku on jätetty auki. Täällä auton saa myös parkkeerata esim. keskelle risteystä, jos siinä sattuu olemaan vapaata tilaa. Tai suoraan suojatien eteen. Tai puistoon. Poliisiauton eteen ei tosin kannata kiilata. Hermostuvat siitä. Paras tapa selviytyä silloin ilman sakkoja on muuttua ummikkosuomalaiseksi ja toivoa että virkamies ei osaa muuta kuin venäjää. Toimii.

Photo: Matkoilla sattuu ja tapahtuu. Työkeikalla arki on myös toisenlaista kuin kotona.  Autolla ajelu täällä on välillä aika hurjaa touhua. Tiet ovat uusia ja hyvässä kunnossa, mutta koskaan ei tiedä mitä tulee eteen tai mikä viemäriluukku on jätetty auki. Täällä auton saa myös parkkeerata esim. keskelle risteystä, jos siinä sattuu olemaan vapaata tilaa. Tai suoraan suojatien eteen. Tai puistoon. Poliisiauton eteen ei tosin kannata kiilata. Hermostuvat siitä. Paras tapa selviytyä silloin ilman sakkoja on muuttua ummikkosuomalaiseksi ja toivoa että virkamies ei osaa muuta kuin venäjää. Toimii.<br /><br /><br /><br /><br /><br />
Tänään onkin ollut kielikylpypäivä. Ensin pidin palaverin japanilaisen 8K tuotantoryhmän kanssa, sen jälkeen osallistuin kokoukseen korealaisten kanssa. Espanjalaisen kuvausryhmän lisäksi autoomme saapui italialainen lavaohjaaja. Omaan komentopakkiini tulee 26 kameramiehen komentojen lisäksi, englanninkielinen show callerin komennot. Ja niitä on paljon. Vaikkua siitä tulee korvaan kun yrittää kuunnella kaikkia, varsinkin kun radiokomentoyhteydet helikoptereihin ja langattomiin kameroihin ovat erittäin epäselviä. Siksi on ihanaa kun saa puhua välillä suomeakin. Ulkomaalaisten mielestä meidän suomenkielemme kuulostaa nimittäin myös kauniilta! Hyvä niin, sillä kun tanskalainen kameramies puhui tanskaa kollegansa kanssa nurkan takana, osa täällä luuli että joku oksentaa siellä. Kaikki sympatia kuitenkin tanskalaisille ja heidän kielelleen.<br /><br /><br /><br /><br /><br />
Hauskoja kielikukkasia tulee esille silloin tällöin. Varsinaisesta sellaisesta ei välttämättä ole tässä kysymys, mutta toimistomme seinustalla lukee 'poscharnyi shit'. Tässä tapauksessa kyseessä on palotorjuntaohje/kyltti, mutta kun se on sijoitettu vessojen viereen, on assosiaatio enemmän kuin selvä. Taannoinen ravintolamatka antoi paikallisille viineille myös ihan oman leimansa. Nämä ns. Kubanin viinien sanotaan olevan Bordeaux-viinien luokkaa. Enpä tiedä. Gorbatshovin viinitorjunta-ajoista on vielä kuitenkin viiniköynnöksen iässä kovin vähän aikaa. Aina takuuvarma Merlot pelasti meidät tällä kertaa. Listalla olisi ollut myös 'Valkoinen lääkäri' nimistä viiniä. Jäi tällä kertaa maistamatta. Nyt ei vaan enää ehdi.<br /><br /><br /><br /><br /><br />
Tällä matkalla on nimittäin oltu nyt 43 päivää. Voi olla, että levottomuus on iskenyt myös meikäläiseen, mutta siinä missä ulkotuotantoautomme miespuoliset istuivat kieli pitkänä tuijottamassa naisten curlingia, olen minä taas saanut ihailla lisää hotellimme komeita miehiä. Yöllä.<br /><br /><br /><br /><br /><br />
Se tallelokero ei oikeasta koodista huolimatta siis auennut, vaan ilmoitti 'erroria'. Asia piti selvittää seuraavana aamuna, näin sovittiin, mutta ketään ei kuulunut. Illalla tullessani hotelliin vaadin heti asiaa hoidettavaksi. Puhelin soikin 00.30 ja yhtäkkiä huoneessani olikin neljä miestä; kaksi turvamiestä, yksi tekniikkahemmo ja yksi hotellin johdosta. Siinä olikin oikein sellaisia komistuksia, joiden pelkkä katse olisi voinut saattaa naisen raskaaksi!<br /><br /><br /><br /><br /><br />
Harmikseni heidän koko huomionsa oli kiinnittynyt tallelokeroon, jota kuvattiin todistusaineistoa varten, milloin ovi kiinni, milloin ovi auki. Tuossa hämmennyksen tokkurassa ja ihastelujen keskellä tulikin sitten allekirjoitettua paperi, jossa luki 'I have no claims'. Onneksi matkaa on jäljellä 4 päivää. Tuskinpa mieleeni tulee vaatia mitään erityistä enää. Tästä on hyvä aloittaa "last 3 working days". Bнимание!
Tänään onkin ollut kielikylpypäivä. Ensin pidin palaverin japanilaisen 8K tuotantoryhmän kanssa, sen jälkeen osallistuin kokoukseen korealaisten kanssa. Espanjalaisen kuvausryhmän lisäksi autoomme saapui italialainen lavaohjaaja. Omaan komentopakkiini tulee 26 kameramiehen komentojen lisäksi, englanninkielisen show-callerin komennot. Ja niitä komentoja on paljon. Vaikkua siitä tulee korvaan kun yrittää kuunnella kaikkia, varsinkin kun radiokomentoyhteydet helikoptereihin ja langattomiin kameroihin ovat erittäin epäselviä. Siksi on ihanaa kun saa puhua välillä suomeakin. Ulkomaalaisten mielestä meidän suomenkielemme kuulostaa nimittäin myös kauniilta! Hyvä niin, sillä kun tanskalainen kameramies puhui tanskaa kollegansa kanssa nurkan takana, osa täällä luuli että joku oksentaa siellä. Kaikki sympatia kuitenkin tanskalaisille ja heidän kielelleen.

Hauskoja kielikukkasia tulee esille silloin tällöin. Varsinaisesta sellaisesta ei välttämättä ole tässä kysymys, mutta toimistomme seinustalla lukee ’poscharnyi shit’. Tässä tapauksessa kyseessä on palotorjuntaohje/kyltti, mutta kun se on sijoitettu vessojen viereen, on assosiaatio enemmän kuin selvä. Taannoinen ravintolamatka antoi paikallisille viineille myös ihan oman leimansa. Nämä ns. Kubanin viinien sanotaan olevan Bordeaux-viinien luokkaa. Enpä tiedä. Gorbatshovin viinitorjunta-ajoista on vielä kuitenkin viiniköynnöksen iässä kovin vähän aikaa. Aina takuuvarma Merlot pelasti meidät tällä kertaa. Listalla olisi ollut myös ’Valkoinen lääkäri’ nimistä viiniä. Jäi tällä kertaa maistamatta. Nyt ei vaan enää ehdi. On vielä sitä paitsi puolimakeaa valkoista.

Tällä matkalla on nimittäin oltu nyt 43 päivää. Voi olla, että levottomuus on iskenyt myös meikäläiseen, mutta siinä missä ulkotuotantoautomme miespuoliset istuivat kieli pitkänä tuijottamassa naisten curlingia, olen minä taas saanut ihailla lisää hotellimme komeita miehiä. Yöllä. Se tallelokero ei oikeasta koodista huolimatta siis auennut, vaan ilmoitti ’erroria’. Asia piti selvittää seuraavana aamuna, näin sovittiin, mutta ketään ei kuulunut. Illalla tullessani hotelliin vaadin heti asiaa hoidettavaksi. Puhelin soikin 00.30 ja yhtäkkiä huoneessani olikin neljä miestä; kaksi turvamiestä, yksi tekniikkahemmo ja yksi hotellin johdosta. Huh, huh! Siinä olikin oikein sellaisia komistuksia, joiden pelkkä katse olisi voinut saattaa naisen raskaaksi!

Harmikseni heidän koko huomionsa oli kiinnittynyt tallelokeroon, jota kuvattiin todistusaineistoa varten, milloin ovi kiinni, milloin ovi auki. Tuossa hämmennyksen tokkuraisessa tilassa ja ihastelujen keskellä tulikin sitten allekirjoitettua paperi, jossa luki ’I have no claims’. Onneksi matkaa on jäljellä 4 päivää. Tuskinpa mieleeni tulee vaatia mitään erityistä enää. Tästä on hyvä aloittaa ”last 3 working days”. Bнимание!

18.2.2014 – Pää hulluna humisten

Pari päivää on mennyt ihan pää hulluna humisten. Päättäjäisten harjoituksia seurattu nyt neljä päivää ja näin se vaan tälläkin kertaa on että päättäjäisten televisiolähetystä harjoitellaan paljon vähemmän kuin avajaisten. Tunteella tuulta päin fiiliksellä taidetaan mennä. Kuitenkin mielestäni tämä ohjelma on aika kunnianhimoinen, joten saa nähdä laulaako kunnian kukko loppujen lopuksi meille. Tosin naapurin kukko kyllä laulaa joka aamu. Myös se käheä! Ja jotta vältyttäisiin vääriltä assosiaatioilta, EN liitä tähän tarinaa sitä kuvaa ateriasta jossa oli puolikas kana. Sen sijaan aion hehkutella kuvilla, lampaankyljyksistä ja jättiläiskatkaravuista.

Catering – tuo taikasana – on tällä työkeikalla saanut aivan uuden ulottuvuuden. Tämä kansainvälinen yhtiömme pestasi Lontoon kisoihin brittiläisen yrittäjän jota siellä kehuttiin maasta taivaaseen. Tuosta kehumisesta, tämä nimeltä mainitsematon yhtiö, otti oppia ja viisaasti tajusi että ’hyvä ruoka – parempi mieli’ on oikeasti asia johon kannattaa panostaa. Kokkina, työntekijänä ja useamman cateringin läpi käyneenä useammassa maankolkassa voin todeta että ruoka täällä meillä on kerrassaan mahtavaa! Ruokalistaa lukiessaan tulee aina vesi kielelle. Ja tällaista mahtavuutta meille freelancereille tarjotaan kaksi kertaa päivässä!

Cateringteltassa on siksi kovin tyytyväistä porukkaa. Seremonioiden tekniikka syö paikallisessa syöttämössä, mutta tulevat mielellään ”keikalle” ja kokouksiin telkkarin puolelle, sopivasti lounaan tai illallisen aikaan. Tänään marmoroitua pihviä syödessäni katselin porukkaa ja huomasin pari hikikarpaloa yhden sun toisen otsassa, joka johtui lähinnä aterimista. Siinä pojat yrittävät urheasti sahata muoviveitsellä pihviä ja haroa muovihaarukalla ranskalaisia. Mutta yhtään valitusta ei kuulu siitä huolimatta että veitset vääntyvät muodottomiksi ja haarukat harottavat kuin piikkilanka.

Äänimaailma on pelkkää hymyä ja hyminää, väitän silti että catering telttamme kalustoa on vaihdettu. Tuolit ovat nyt pienempiä kuin neljä viikkoa sitten. Ihan varmasti ovat! Mutta ei se meitä haittaa, niin kauan kun ruoka maistuu. Kokkimme keittiössä on myös yrittänyt tuoda kansainvälisyyttä keittiöön. On haettu makuja työntekijöiden kansallisuuden mukaan. Meillä on ollut hampurilaisia ranskalaisilla, fish’n chipsejä, aasialaisia makuja, venäläisiä jälkiruokia sekä espanjalaisia tapaksia. Kun vuorilla tarjottiin Suomalaista makaronilaatikkoa meillä täällä rannalla tarjottiin ateriaa nimeltä Janssenssens potatoes. Tämä anjoviksillä höystetty peruna-annos ilahdutti mieltäni, mutta en malttanut olla huomauttamatta nimen oikeinkirjoituksesta. Sillä seurauksella että päädyin oikean kokin puheille ja minulle kerrottiin pahoitellen että pääkokki on suunnitellut kaikki ateriat, mutta jos haluaisin he voisivat ehkä improvisoida jonkun suomalaisen aterian. Eli tuli se paljon pelätty kysymys: mikä olisi sopiva suomalainen ruoka? Tsiisus, mä en oikeasti kestä aina näitä ylitsevuotavan kohteliaita brittejä, sillä nyt meni tämäkin kokki sanattomaksi. No, eipä tullut tuo makaronilaatikko mieleen silloin, joten pojat – olen syytön vuorilla tapahtuneeseen tarjoiluun.

Photo: Pari päivää on mennyt ihan pää hulluna humisten. Päättäjäisten harjoituksia seurattu nyt neljä päivää ja näin se vaan tälläkin kertaa on että päättäjäisten televisiolähetystä harjoitellaan paljon vähemmän kuin avajaisten. Tunteella tuulta päin fiiliksella taidetaan mennä. Kuitenkin mielestäni tämä ohjelma on aika kunnianhimoinen, joten saa nähdä laulaako kunnian kukko loppujen lopuksi meille. Tosin naapurin kukko kyllä laulaa joka aamu. Myös se käheä!<br /><br /><br /><br /><br />
Ja jotta vältyttäisiin vääriltä assosiaatioilta, EN liitä tähän tarinaa sitä  kuvaa ateriasta jossa oli puolikas kana. Sen sijaan aion hehkutella kuvilla lampaankyljyksistä ja jättiläiskatkaravuista. Catering - tuo taikasana - on tällä työkeikalla saanut aivan uuden ulottuvuuden. Tämä kansainvälinen yhtiömme pestasi Lontoon kisoihin brittiläisen yrittäjän jota siellä kehuttiin maasta taivaaseen. Tuosta kehumisesta, tämä nimeltä mainitsematon yhtiö, otti oppia ja viisaasti tajusi että 'hyvä ruoka - parempi mieli' on oikeasti asia johon kannattaa panostaa. Kokkina, työntekijänä ja useamman cateringin läpi käyneenä useammassa maankolkassa voin todeta että ruoka täällä meillä on kerrassaan mahtavaa! Ruokalistaa lukiessaan tulee aina vesi kielelle. Ja tällaista mahtavuutta meille freelancereille tarjotaan kaksi kertaa päivässä!<br /><br /><br /><br /><br />
Cateringteltassa on siksi kovin tyytyväistä porukkaa. Seremonioiden tekniikka syö paikallisessa syöttämössä, mutta tulevat mielellää "keikalle" ja kokouksiin telkkarin puolelle, sopivasti lounaan tai illallisen aikaan.<br /><br /><br /><br /><br />
Tänään marmoroitua pihviä syödessäni katselin porukkaa ja huomasin pari hikikarpaloa yhden sun toisen otsassa, joka johtui lähinnä aterimista. Siinä pojat yrittävät urheasti sahata muoviveitsellä pihviä ja haroa muovihaarukalla ranskalaisia. Mutta yhtään valitusta ei kuulu siitä huolimatta että veitset vääntyvät muodottomiksi ja haarukat harottavat kuin piikkilanka. Äänimaailmassa on pelkkää hymyä ja hyminää, vaikka väitän että catering telttamme kalustoa on vaihdettu. Tuolit ovat nyt pienempiä kuin neljä viikkoa sitten. Ihan varmasti ovat! Mutta ei se meitä haittaa, niin kauan kun ruoka maistuu.<br /><br /><br /><br /><br />
Kokkimme on myös yrittänyt tuoda kansainvälisyyttä keittiöön. On haettu makuja työntekijöiden kansallisuuden mukaan. Meillä on ollut hampurilaisia ranskalaisilla, fish'n chipsejä, aasialaisia makuja, venäläisiä jälkiruokia sekä espanjalaisia tapaksia. Kun vuorilla tarjottiin Suomalaista makaroonilaatikkoa meillä täällä rannalla tarjottiin ateriaa nimeltä Janssenssens potatoes. Tämä anjoviksillä höystetty peruna-annos ilahdutti mieltäni, mutta en malttanut huomauttaa nimen oikeinkirjoituksesta. Sillä seurauksella että päädyin kokin puheille ja minulle kerrottiin pahoitellen että pääkokki on suunnitellut kaikki ateriat, mutta jos haluaisin he voisivat ehkä improvisoida jonkun suomalaisen aterian. Eli tuli se paljon pelätty kysymys: mikä olisi sopiva suomalainen ruoka? Tsiisus, mä en oikeasti kestä aina näitä ylitsevuotavan kohteliaita brittejä, sillä nyt meni tämäkin kokki sanattomaksi. No, eipä tullut tuo makaroonilaatikko mieleen silloin, joten pojat - olen syytön vuorilla tapahtuneeseen tarjoiluun.<br /><br /><br /><br /><br />
Olen syytön muuten kaikkeen muuhunkin, jos ihmettelette. Sain nimittäin Safety-boxin jumiin. Enkä varmastikaan ole tehnyt mitään väärin. Koodikin on aivan varmasti ollut sama. Aina. Ei tässä iässä kannata kokeilla kovin montaa erilaista numeroyhdistelmää.  No, huomenna sitten katsotaan saanko/tuleeko huoneeseeni vihdoinkin mies. Sitä ja "last 5 working days"  ihmettä odotellessa. Приятного аппетита!

Olen syytön muuten kaikkeen muuhunkin, jos ihmettelette. Sain nimittäin Safety-boxin jumiin. Enkä varmastikaan ole tehnyt mitään väärin. Koodikin on aivan varmasti ollut sama. Aina. Ei tässä iässä kannata kokeilla kovin montaa erilaista numeroyhdistelmää. Huomenna sitten selviää saanko/tuleeko huoneeseeni vihdoinkin mies. Sitä ja ”last 5 working days” ihmettä odotellessa. Приятного аппетита!

 

15.2.2014 – Ruhtinaalliset vapaapäivät

Ruhtinaalliset, ihanaiset ja valoisat vapaapäivät ovat ohi. Ystävänpäivän viettäminen hengenheimolaisten kanssa oli virkistävää ja osui ajallisesti juuri sopivaan saumaan. Aamulla matkasin vuorilta – yhden rehellisesti saadun teippirullan rikkaampana – takaisin aurinkorannikolle, jossa aurinko on porottanut uskomattoman ihanasti koko päivän.

Bussimatka sujui leppoisasti, yrittäen jälleen kerran välttää amerikkalaisten äänekästä keskustelua koirista ja vedestä. Koirista siis siksi että täällä nyt on ollut näitä kulkukoiria huomattavan paljon. Vieläkin on. Niistä sitten ehkä myöhemmin. Vedestä siksi että peseytyessäsi et aina tiedä tuleeko sinusta keltainen, ruskea vai puhdas. Omassa hotellissani tätä ongelmaa ei ole ollut, mutta esim. maastohiihdon suomalaisten asuttamassa Gorki Plazassa sain itse kokea tämän kellertävän ihmeen. Ei auta itku markkinoilla! Ei edes amerikkalaisten päivittely mokomasta.

Oma huoneeni odotti minua siistittynä ja pestynä. Hotellisiivoojat ovat täällä kovin innokasta joukkoa. Tänäänkin kolmen tunnin sisällä olen avannut oven neljä kertaa ”housekeeping!” huutoon. Milloin tuodaan pyyhkeitä ja lakanoita, milloin vettä ja roskapusseja, milloin shampoota (!). Aina eri aikaan. Sain lopulta viestitettyä heille että olen täysin tyytyväinen nykyiseen olotilaani. Sattuman ansiosta nimittäin hotellin nettiyhteydet olivat poikki juuri päivän kuumimpaan aikaan, joten oli suorastaan pakko siirtyä ulos aurinkoon.Photo: Not bad. Not bad at all! Although I still didn't know I was in Georgia...
Päivän trooppiset parvekebileet olivat tosin laimeat, mutta sitäkin virkistävät. Nyt nettiyhteyden palauduttua istun hotellihuoneessani ja yritän keskittyä musiikin kuuntelemiseen. Tänään tuntuu tuo audiopuoli olevan se Akilleen kantapää. Aika yrittämistähän tämä kuuntelu on, eikä syynä ole äänenmurroksella varustettu naapurin kukko, joka on vielä kovasti hengissä, vaan hollantilaisten pihalle pystyttämä yökerho jossa musiikki pauhaa toden teolla. Kello on siis jo lähes puolenyötä.
Šostakovitšin rytmiset kuviot tulevat vaan villeimmiksi kun yritän hahmottaa kuuntelemani musiikin rytmiä ja rakennetta kaiken tämän metelin keskellä. On sen verran volyymiä oranssipaidoilla että taitavat olla kuuroja jos ei jo huomenna niin ainakin lähitulevaisuudessa. Mikähän siinä on että mitä huonompaa musiikkia, sen lujempaa sitä soitetaan! Vai oliko se päinvastoin?

Varoittelin jossain vaiheessa että voin alkaa toistaa itseäni. Eli päättäjäisten sisällöstä en taaskaan voi kertoa mitään yksityiskohtia. Kuvanikin liittyy avajaisiin. Mutta sen voin paljastaa että siellä on puheita, marsseja, lipun nostoa ja taiteellinen osuus joka on kuulkaa taas sellainen show että! Venäläisestä kulttuurista ja juhlimisesta saa irti vaikka mitä. Juhlat ovat tulossa. Katsokaa itse! Me yritämme täällä tehdä siitä teille ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Pyydän anteeksi jo etukäteen niitä protokollaosuuksia. Niistä ei voi luistaa. Ei edes liukkaissa talvikeleissä.

Hollantilaiset ovat hiljentyneet! On siis joko keskiyö tai sitten joku heitti tiskijukan altaaseen. Aika palata töihin. Tästä alkaa ”last 8 working days”. Спокойной ночи!

Photo: Ruhtinaalliset, ihanaiset ja valoisat vapaapäivät ovat ohi. Ystävänpäivän viettäminen hengenheimolaisten kanssa oli virkistävää ja osui ajallisesti juuri sopivaan saumaan. Aamulla matkasin vuorilta takaisin aurinkorannikolle, jossa aurinko on porottanut uskomattoman ihanasti koko päivän.<br /><br />
Bussimatka sujui leppoisasti, yrittäen jälleen kerran välttää amerikkalaisten äänekästä keskustelua koirista ja vedestä. Koirista siis siksi että täällä nyt on ollut näitä kulkukoiria huomattavan paljon. Vieläkin on. Niistä sitten myöhemmin. Vedestä siksi että peseytyessäsi et aina tiedän tuleeko sinusta keltainen, ruskea vai puhdas. Omassa hotellissani tätä ongelmaa ei ole ollut, mutta esim. maastohiihdon suomalaisten asuttamassa Gorki Plazassa sain itse kokea tämän kellertävän ihmeen. Ei auta itku markkinoilla! Ei edes amerikkalaisten päivittely mokomasta.<br /><br />
Oma huoneeni odotti minua siistittynä ja pestynä. Hotellisiivoojat ovat täällä kovin innokasta joukkoa. Tänäänkin kolmen tunnin sisällä olen avannut oven neljä kertaa "housekeeping!" huutoon. Milloin tuodaan pyyhkeitä ja lakanoita, milloin vettä ja roskapusseja, milloin shampoota (!). Aina eri aikaan. Sain lopulta viestitettyä heille että olen täysin tyytyväinen nykyiseen olotilaani. Sattuman ansiosta nimittäin hotellin nettiyhteydet olivat poikki juuri päivän kuumimpaan aikaan, joten oli suorastaan pakko siirtyä ulos aurinkoon. Päivän trooppiset parvekebileet olivat tosin laimeat, mutta sitäkin virkistävät.<br /><br />
Nyt nettiyhteyden palauduttua istun hotellihuoneessani ja yritän keskittyä musiikin kuuntelemiseen. Tänään tuntuu tuo audiopuoli olevan se Akilleen kantapää. Sillä aika yrittämistähän tämä kuuntelu on, eikä syynä ole äänenmurroksella varustettu naapurin kukko, joka on vielä kovasti hengissä, vaan hollantilaisten pihalle pystyttämä yökerho jossa musiikki pauhaa toden teolla. Kello on siis jo lähes puolenyötä. Šostakovitšin rytmiset kuviot tulevat vaan villeimmiksi kun yritän hahmottaa kuuntelemaani musiikin rytmiä ja rakennetta kaiken tämän metelin keskellä. On sen verran volyymiä oranssipaidoilla että taitavat olla kuuroja jos ei jo huomenna niin ainakin lähitulevaisuudessa. Mikähän siinä on että mitä huonompaa musiikkia, sen lujempaa sitä soitetaan! Vai oliko se päinvastoin?<br /><br />
Varoittelin jossain vaiheessa että voin alkaa toistaa itseäni. Eli päättäjäisten sisällöstä en taaskaan voi kertoa mitään yksityiskohtia. Kuvanikin liittyy avajaisiin. Mutta sen voin paljastaa että siellä on puheita, marsseja, lipun nostoa ja taiteellinen osuus joka on kuulkaa taas sellainen show että! Venäläisestä kulttuurista ja juhlimisesta saa irti vaikka mitä. Juhlat on tulossa. Katsokaa itse. Me yritämme täällä tehdä siitä teille ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Pyydän anteeksi jo etukäteen niitä protokollaosuuksia. Niistä ei voi luistaa. Ei edes liukkaissa talvikeleissä.<br /><br />
Hollantilaiset ovat hiljentyneet! On siis joko keskiyö tai sitten joku heitti tiskijukan altaaseen. Aika palata töihin. Tästä alkaa "last 8 working days". Спокойной ночи!