8.3.2014 – Tuotantokrapula

image

Kuinka kauan tuotannon jälkeinen adrenaliinitaso pysyy korkeana elimistössä? Miten huipulta tullaan alas maankamaralle ilman mustelmia? Kaikki kirjoittamani on täysin oman empiirisen lisäaineettoman tutkimuksen tulosta eikä siis perustu mihinkään tieteelliseen tilastoon. Eli sillä silmällä ja ajatuksella edetään.

Näen vieläkin unia Sotshista. Aamulla herätessäni muistan pätkän sieltä sun täältä, yhä absurdiumman otoksen minkä voi ikinä kuvitella. Unissa vilahtelevat sekä tuotantohenkilökunta että seremonioissa esiintyvät hahmot. Maskotit erityisesti, siksi että Miska parka sai kerran eräässä harjoituksessa teknisen vian, ns. loopin, jonka seurauksena sen käsi viuhtoi edestakaisin kuin tappaen jättiläismäistä hyttysparvea Lapin suon perukoilla. Lapset katselivat sitä ihmeissään ja ajattelin jo tuolloin että lapsiparat näkevät tästä vielä painajaisia. Ja näen näköjään minäkin! Alitajunnassa moni asia tuntuu vielä kauheammalta. Niinkuin tämä. Toisin sanoen minulla on nyt uusi  Miska-syndrooma. Tuo vanha vastaava tuli Moskovan kisojen jälkeen, kun Miska-lähetettiin avaruuteen kyynelten saattamina, kauniin kisalaulun soidessa. Nyyh!

No kaikilla meillä on omat traumamme. Tuotantokrapulan jälkeinen elämä on silti mielenkiintoinen, sillä siihen sisältyy myös ihmissuhteiden uudelleen muokkaaminen. Tuotannossa perustamme aina perheen; on tuottaja-isä, tuotantokoordinaatti-äiti, ohjaaja-lapsi sekä koko joukko muiden ja omia lapsia sekoittamassa pakkaa. Tämä tuotantoperhe pysyy yhdessä, kunnes tulee avioero. Tavarat jaetaan, pakataan arkistoon ja pidetään – nykyään yhä harvemmin – karonkka. Ja jos palautepalaveri viedään huonosti läpi, se toimii kuin avioeron ositustilaisuus. Tuotanto kuopataan ja aloitetaan uusi tuotanto. Siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Uusioperheen perustamiseen. No niin, minkälainen tämä uusi perhe nyt sitten on?! Kun tämän tapahtuman elää monta kertaa peräkkäin, onko se nyt ihme jos joskus suhtautuu uuteen perheeseen hieman pinnallisesti. Tai peräti unohtaa sen?

Silti – päivääkään en vaihtaisi pois! Muuten olisinkin väärällä alalla. Minun perheessäni on hyvä olla. Perheenjäsenet takaavat sen. Mahtavat työtoverit. Hyvässä ja pahassa.

10.2.2014 – Ansaittu vapaapäivä

Ansaitun ihanaisen vapaapäivän vietin Sotshissa, hyvässä seurassa, meren äärellä auringon paistaessa. Nauttien. Kaukana kaikesta urheilusta ja tekniikasta. Niin sitä luulisi, jossain vaiheessa kuitenkin tuli mietiskeltyä yhtä sun toista, enemmän tai vähemmän syvällistä.

Nyt on siis tämä avajaisspektaakkeli nähty ja saatettu lepoon. Stadionilla on purettu pois tavaroita ennätysvauhtia, sillä seuraava show on tulossa. Kaikki ne upeat lavasteet ja härpäkkeet, kuten se 20 metriä korkea troikka on myös purettu osiin ja pistetty pakettiin. Kaiken kaikkiaan noin 140 konttia rahdataan tuntemattomaan osoitteeseen odottamaan parempia aikoja. Näin siinä yleensä käy. Poikkeuksena Moskovan -80 kisojen Miska-karhu joka saatettiin kyynelehtien avaruuteen heliumpallojen kanssa. Se oli sitä aikaa!

Muuten – se hieno kuvio stadionin lattialla oli projisointi johon tarvittiin 120 projektoria, jotka eivät tässä tapauksessa olleet katossa vaan projisointi suunnattiin vinosti vaakatasossa. Tästä syystä esiintyjät värjäytyivät myös, vaatetuksesta riippuen. Hienoa jälkeä ne projisoinnit kuitenkin tekivät!

Televisiolähetyksessä tarvitaan myös vaikka mitä vehjettä. Meidän kv-signaalia välittämässä oli jo useampaan kertaan mainitun suurehkon henkilömäärän lisäksi aimo annos teknistä välineistöä. Kaksi täysin identtistä HD-ulkotuotantoautoa, Euroopan parhaimmistoa minulle sanottiin, sekä kunnioitettava määrä kameroita, yhteensä 33. Näistä 11 oli erikoiskameroita: 1x spidercam, 1x 3D kaapelikamera (se, joka laskeutui komeasti sekä vertikaali- että horisontaalisuuntaan), 2x steadicamia, 2x kannettavaa, 1x technocrane, 1x jibcam. Lisäksi erikoiskameroina oli 2 towercamia (vertikaalikameroita) ja 1 beauty-cam, joka oikeasti roikkuu 1.4 km pitkässä vaijerissa yli koko Olympic Parkin. Tämmöisiä leluja täällä!

Segwaytä (kaksipyöräinen moottoroitu kulkuväline) käytettiin myös, mutta tässä jouduimme turvautumaan venäläisten vuokraamaan laitteeseen ja kameramieheen, tanskalaiseen Karsteniin. Meidän oma Segway otti aikalisän kesken ajon ja oli aiheuttaa aikamoisen vaaratilanteen käyttäjälleen. Onneksi Juhalla oli hyvä reaktiokyky ja onnettomuudelta vältyttiin. Tanskalaisia oli kaksi, toinen oli ns. focus puller, eli skarpin vaihtaja joka juoksi kuin vinttikoira Segwayn perässä. Mahtoi hänelläkin oli hyvä kunto.

Tässä oli siis pelkästään kv-signaalin aikaansaamiseksi. Venäläisillä oli 4 ulkotuotantoautoa ja 17 kameraa. Jos hiuksia halkoo vai sanoa että olimme ainoat jotka tekivät suoraa lähetystä. Jenkitkin lähettivät oman koosteensa useamman tunnin viiveellä. Venäläiset taasen lähettivät ”suoran” ohjelmansa 30 sekunnin viiveellä. Jaa että miksi? Se on kuulemma heillä tapana, kun ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Ja kas, venäläisiltä löytyikin salamannopeaa reagointia kun sitä tarvittiin. He olivat varautuneet toisin sanoen tähän hyvin. Kunnia siitä heille.

Saanen tässä nyt ihan ilman sen suurempaa surua vielä kerran ilmoittaa että rengasrikko, enkä puhu nyt segwaystä, oli puhtaasti tekninen vika. Siitä ei voi syyttää ketään erikseen, ei mistään ohjeen laiminlyönnistä tai väärästä komennosta. Ei voi. Kyseessä oli pyrotekninen toimenpide: neljä muuta rengasta totteli kuuliaisesti, mutta tämä yksi päätti hajota ah! – niin sopivaan aikaan!

Pyroja tässäkin show’ssa riitti, 3500 ilotulitetta, eli 20,6 /minuutti. Yksi pyropesäke oli juuri meidän tv-kompoundin kohdalla ja pauke oli todella mitä suurinta luokkaa. Autot tärähtelivät ja meinasin jo jossain vaiheessa hermostua, kun tajusin että olin jättänyt beetasalpaajat sinä päivänä ottamatta. Mutta ihme ja kumma, hengissä ja jälleen vauhdissa. Ennen seuraavaa päättäjäisten show’ta, tavoitteena on käydä vuoristossa, tapaamassa muita suomalaisia. Sinne siis aivoja ja kieltä lepuuttamaan. Sillä näinhän se on: ”Kaksi suomalaista ei tulkkia tarvitse”.  Радость!

Photo: Ansaitun vapaapäivän vietin Sotshissa, hyvässä seurassa, meren äärellä auringon paistaessa. Kaukana kaikesta urheilusta ja tekniikasta. Niin sitä luulisi, sillä samalla kuitenkin tuli mietiskeltyä yhtä sun toista, enemmän tai vähemmän syvällistä.<br /><br /><br /><br /><br />
Nyt on siis tämä avajaisspektaakkeli nähty ja saatettu lepoon. Stadionilla on purettu pois tavaroita ennätysvauhtia, sillä seuraava show on tulossa. Kaikki ne upeat lavasteet ja härpäkkeet, kuten se 20 metriä korkea troikka on myös purettu osiin ja pistetty pakettiin. Kaiken kaikkiaan noin 140 konttia rahdataan tuntemattomaan osoitteeseen odottamaan parempia aikoja. Näin siinä yleensä käy. Poikkeuksena Moskovan -80 kisojen Miska-karhu joka saatettiin kyynelehtien avaruuteen heliumpallojen kanssa. Se oli sitä aikaa!<br /><br /><br /><br /><br />
Muuten, se hieno kuvio stadionin lattialla oli projisointi johon tarvittiin 120 projektoria, jotka eivät tässä tapauksessa olleet katossa vaan projisointi tapahtui enemmän vinosti vaakatasossa. Siitä syystä esiintyjät värjäytyivät myös, vaatetuksesta riippuen. Hienoa jälkeä ne projisoinnit kuitenkin tekivät!<br /><br /><br /><br /><br />
Televisiolähetyksessä tarvitaan myös vaikka mitä vehjettä.  Meidän kv-signaalia välittämässä oli jo useampaan kertaan mainitun suurehkon henkilömäärän lisäksi aimo annos teknistä välineistöä. Kaksi täysin identtistä ulkotuotantoautoa, Euroopan parhaimmistoa minulle sanottiin, sekä kunnioitettava määrä kameroita, yhteensä 33. Näistä 11 oli erikoiskameroita: 1x spidercam, 1x 2D kaapelikamera (se joka laskeutu komeasti myös samalla vertikaalisuuntaan, ylhäältä alas), 2x steadicamia, 2x kannettavaa, 1x technocrane, 1x jibcam. Lisäksi erikoiskameroina oli 2 towercamia (vertikaalikameroita) ja 1 beauty-cam, joka oikeasti roikkuu 1.4 km pitkässä vaijerissa yli koko Olympic Parkin. Tämmöisiä leluja täällä!<br /><br /><br /><br /><br />
Segwaytä (kaksipyöräinen moottoroitu kulkuväline) käytettiin myös, mutta tässä jouduimme turvautumaan venäläisten vuokraamaan laitteeseen ja kameramieheen, tanskalaiseen Karsteniin. Meidän oma Segway otti aikalisän kesken ajon ja oli aiheuttaa aikamoisen vaaratilanteen käyttäjälleen. Onneksi Juhalla oli hyvä reaktiokyky ja onnettomuudelta vältyttiin. Tanskalaisia oli kaksi, toinen oli ns. focus puller, eli skarpin vaihtaja joka juoksi kuin vinttikoira Segwayn perässä. Mahtoi hänelläkin oli hyvä kunto.<br /><br /><br /><br /><br />
Tässä oli siis pelkästään kv-signaalin aikaansaamiseksi. Venäläisillä oli 4 ulkotuotantoautoa ja 17 kameraa. Jos hiuksia halkoo vai sanoa että olimme ainoat jotka tekivät suoraa lähetystä. Jenkitkin lähettivät oman koosteensa useamman tunnin viiveellä. Venäläiset taasen lähettivät "suoran" ohjelmansa 30 sekunnin viiveellä. Ja että miksi? Se on kuulemma heillä tapana, kun ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Ja kas, venäläisiltä löytyikin salamannopeaa reagointia kun sitä tarvittiin. He olivat varautuneet toisin sanoen tähän hyvin. Kunnia siitä heille.<br /><br /><br /><br /><br />
Saanen tässä nyt ihan ilman sen suurempaa surua vielä kerran ilmoittaa että rengasrikko, enkä puhu nyt segwaystä, oli puhtaasti tekninen vika. Siitä ei voi syyttää ketään erikseen, ei mistään ohjeen laiminlyönnistä tai väärästä komennosta. Ei voi. Kyseessä oli pyrotekninen toimenpide: neljä muuta totteli kuuliaisesti, mutta tämä yksi päätti hajota ah! -  niin sopivaan aikaan!<br /><br /><br /><br /><br />
Pyroja tässäkin showssa riitti, 3500 ilotulitetta, eli 20,6 /minuutti. Yksi pyropesäke oli juuri meidän kompoundin kohdalla ja pauke oli todella mitä suurinta luokkaa. Autot tärähtelivät ja meinasin jo jossain vaiheessa hermostua, kun tajusin että olin jättänyt beetasalpaajat sinä päivänä ottamatta. Mutta ihme ja kumma, hengissä ja jälleen vauhdissa. Ennen seuraavaa päättäjäisten showta, maalina on käydä vuoristossa, tapaamassa muita suomalaisia. Sinne siis aivoja ja kieltä lepuuttamaan. Sillä näinhän se on:  "Kaksi suomalaista ei tulkkia tarvitse". Радость!