17.6.2015 – Toinen päivä toden sanoo

Toinen kilpailuilta Cardiffissa, taso sen kun kovenee. Laulussa kilpaileminen on kyllä raakaa peliä. Miten oikeastaan on mahdollista laittaa laulajia paremmuusjärjestykseen? Siinä missä toinen tykkää vaaleasta ja toinen tummasta, laulamisessa äänensävy, eläytyminen, äänen puhtaus, ulosanti ja jopa esiintymisasu aiheuttaa reaktioita meissä kaikissa. Sekä silloin kun ovat pielessä tai kun on nappisuoritus.
Edellisenä iltana voittajan ennustaminen oli suhteellisen helppoa. Toisen illan laulajat toivat mukanaan sekä yllätyksiä, pettymyksiä että huippuhetkiä.

Etelä-Afrikkalaisen laulajan Kelebogile Besongin esiintyminen oli tyylikäs ja yllätyksellinen. Hän aloitti illan Mozartilla – ”Come scoglio” soi komeasti ja varmasti. Verdin Amelian aaria Naamioihuveista sen sijaan oli vaisu. Tällä kertaa ensimmäistä kertaa Cardiffin kilpailuhistorian aikana kuulin myös teoksen joka laulettiin zulun kielellä. Jos joku on joskus aikaisemmin kuullut Mzili Khumaton teoksen Princess Magogo ja sieltä aarian nimeltä ”The heart is never satisfied”, niin ja vielä zulun kielellä laulettuna – sanokoon hep! Sanomattakin on selvää että en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta 28-vuotiaan sopraanon eläytyminen oli liikuttumiseen asti käsinkosketeltava, joten teksti on varmasti ollut dramaattinen ja koskettava. Nyt olisin toivonut livetekstitystä paikan päällä! Gounod ja Jalokiviaaria eivät myöskään jätä yleensä ketään kylmäksi, tässä tapauksessa tosin rytmi oli hieman hakusessa. Esiintymisasu sitä vastoin ei! Kirkkaanpunainen unelma sekä kilpailun tähän asti korkeimmat korkokengät – valkoiset, arvio 15 cm korko…

Tällaisen eksoottisen tuulahduksen jälkeen kuka tahansa seuraava esiintyjä joutuu tiukan paikan eteen. Kuten Maltan tenori Nico Darmanin. 30-vuotias oli valinnut kaksi Verdiä, yhden Mozartin sekä yhden Rossinin aarian, kaikki italiaksi. Vahinko vaan että ulosanti ja äänen puhtaus ei ollut ihan sitä terävintä laatua. Ohuehko ääni vaatii itsevarmaa luottamusta lavalla ja sitä riitti tällä veneilyä ja snorklausta harrastavalla maltaisella. Ja tunnustan suoraan että tämä herra saisi mielellään kyllä laulaa minulle Verdin Falstaffista Fentonin aarian milloin vain aamunkoitteessa.

Walesiläiset ovat laulavaa kansaa ja kun oma tyttö tulee lavalle, tunnelma tiivistyy. Céline Forrest on kisan nuorin, 25 vuotta ja Swanseasta kotoisin. Ensimmäiset ”Dove sono” -sävelet tulivat ihanan pehmeästi ja puhtaasti. Siinä kohtaa sanoin vierustoverille – tässä on voittaja-ainesta. Mimin aarian mukana tuli kuitenkin aimo annos vibraattoa kehiin ja vaikka äänen puhtaudessa ei ole valittamista, saa se aina minut tuntemaan siltä kuin en olisi varma mitä ääntä laulaja oikein haluaa laulaa. Tuntuu julmalta sanoa että moinen vibraato voi olla vain vanhalla sopraanolla, mutta kuten on käynyt ilmi, tässä blogissa kirjoittavalla amatööriarvostelijalla ei ole rajoja! Ja se puku. Sen kommentoiminen jääköön toiseen kertaan. Weberin Taika-ampujan Ännchen oli elävä ja Gounodin (jälleen) Juliette tuskainen. Ja yleisö palkitsi mega-aplodeilla, kuten asiaan kuuluu.

Ingeborg

Ingeborg Gillebo, Norja, vapaa-ajalla


Väliajan jälkeen tulikin seuraava yllätys: tenori, Etelä-Korea, ikää 31-vuotta. Ihana ääni tällä Jaeyoon Jungilla! Jos aloittaa oman osuutensa ”Una furtiva lagrima” aarialla ja päättää toisella superhitillä ”Che gelida manina”, kyllähän siinä mikätahansa yleisö villiintyy. Näin hienoja tenori-pianissimoja en ole kuullut pitkään aikaan. Sääli että Donizetissa viimeinen kadenssi hurahti hieman ohi oikean sävelkorkeuden ja että ”suosikkisäveltäjäni” R. Straussin Ruusukavaljeeri ei vaan sopinut tälle herralle. Äänen sävy ja tulkinta oli kyllä muuten huippua.

Kuka tämän potin sitten vei kotiin? Lauren Michelle, sopraano, oli illan viimeinen ja vei ansaitusti voiton. Tässä oli suurin osa kohdallaan: puhtaus, eläytyminen, ulosanti ja se pukukin! Ja vaivattomuus ja varmuus. On ihanaa huomata että ei tarvitse jännittää laulajan puolesta. Ohjelmisto oli kattava – musikaalimainen Carlisle Floydin ”Ain’t it a pretty night” oopperasta Susannah. Minulle uusi tuttavuus, joka kuitenkin tulkinnassa ja äänessä toi mieleeni Kiri Te Kanawan. En tiedä miksi. Ehkä siksi että hän istui siinä viistosti takanani… Toisena teoksena kuultiin Peter Grimesistä Ellenin tuskainen hetki, Brittenin musiikkia upeasti tulkittuna. Amerikkalainen koulutus ilmeisesti panostaa myös paljon ilmaisuun ja esiintymiseen. Niin hiottua oli tämäkin suoritus. Kun vielä ”È strano” kuullaan upeasti laulettuna, tuli esitykseenkin lisää sitä sävyä ja ryhtiä. Ja saahaan esiintyjä olla myös kuvankaunis! Voittajasta lisää http://www.bbc.co.uk/programmes/profiles/1bSSJXB8y4DnSHvYZBXYsxx/lauren-michelle

Tämä oli juuri se ilta joka sai minut pohtimaan, mikä etuoikeus on myös olla paikalla ja kuulla teoksia joita ei ennen ole kuullut. Musiikkiesityksiä jotka herättävät tunteita, yllättävät ja antavat uusia elämyksiä sekä ihastumisia. Ja pidot sen kun paranevat. Seuraavaksi Turkki, Ranska, Mongolia, Yhdysvallat ja Kongon demokraattinen tasavalta esittäytyvät. C’est magnifique!

VIDEO: Lauren Michelle, USA ja Carlisle Floydin oopperasta Susannah, ”Ain’t it a pretty night”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.