17.6.2015 – Toinen päivä toden sanoo

Toinen kilpailuilta Cardiffissa, taso sen kun kovenee. Laulussa kilpaileminen on kyllä raakaa peliä. Miten oikeastaan on mahdollista laittaa laulajia paremmuusjärjestykseen? Siinä missä toinen tykkää vaaleasta ja toinen tummasta, laulamisessa äänensävy, eläytyminen, äänen puhtaus, ulosanti ja jopa esiintymisasu aiheuttaa reaktioita meissä kaikissa. Sekä silloin kun ovat pielessä tai kun on nappisuoritus.
Edellisenä iltana voittajan ennustaminen oli suhteellisen helppoa. Toisen illan laulajat toivat mukanaan sekä yllätyksiä, pettymyksiä että huippuhetkiä.

Etelä-Afrikkalaisen laulajan Kelebogile Besongin esiintyminen oli tyylikäs ja yllätyksellinen. Hän aloitti illan Mozartilla – ”Come scoglio” soi komeasti ja varmasti. Verdin Amelian aaria Naamioihuveista sen sijaan oli vaisu. Tällä kertaa ensimmäistä kertaa Cardiffin kilpailuhistorian aikana kuulin myös teoksen joka laulettiin zulun kielellä. Jos joku on joskus aikaisemmin kuullut Mzili Khumaton teoksen Princess Magogo ja sieltä aarian nimeltä ”The heart is never satisfied”, niin ja vielä zulun kielellä laulettuna – sanokoon hep! Sanomattakin on selvää että en ymmärtänyt sanaakaan. Mutta 28-vuotiaan sopraanon eläytyminen oli liikuttumiseen asti käsinkosketeltava, joten teksti on varmasti ollut dramaattinen ja koskettava. Nyt olisin toivonut livetekstitystä paikan päällä! Gounod ja Jalokiviaaria eivät myöskään jätä yleensä ketään kylmäksi, tässä tapauksessa tosin rytmi oli hieman hakusessa. Esiintymisasu sitä vastoin ei! Kirkkaanpunainen unelma sekä kilpailun tähän asti korkeimmat korkokengät – valkoiset, arvio 15 cm korko…

Tällaisen eksoottisen tuulahduksen jälkeen kuka tahansa seuraava esiintyjä joutuu tiukan paikan eteen. Kuten Maltan tenori Nico Darmanin. 30-vuotias oli valinnut kaksi Verdiä, yhden Mozartin sekä yhden Rossinin aarian, kaikki italiaksi. Vahinko vaan että ulosanti ja äänen puhtaus ei ollut ihan sitä terävintä laatua. Ohuehko ääni vaatii itsevarmaa luottamusta lavalla ja sitä riitti tällä veneilyä ja snorklausta harrastavalla maltaisella. Ja tunnustan suoraan että tämä herra saisi mielellään kyllä laulaa minulle Verdin Falstaffista Fentonin aarian milloin vain aamunkoitteessa.

Walesiläiset ovat laulavaa kansaa ja kun oma tyttö tulee lavalle, tunnelma tiivistyy. Céline Forrest on kisan nuorin, 25 vuotta ja Swanseasta kotoisin. Ensimmäiset ”Dove sono” -sävelet tulivat ihanan pehmeästi ja puhtaasti. Siinä kohtaa sanoin vierustoverille – tässä on voittaja-ainesta. Mimin aarian mukana tuli kuitenkin aimo annos vibraattoa kehiin ja vaikka äänen puhtaudessa ei ole valittamista, saa se aina minut tuntemaan siltä kuin en olisi varma mitä ääntä laulaja oikein haluaa laulaa. Tuntuu julmalta sanoa että moinen vibraato voi olla vain vanhalla sopraanolla, mutta kuten on käynyt ilmi, tässä blogissa kirjoittavalla amatööriarvostelijalla ei ole rajoja! Ja se puku. Sen kommentoiminen jääköön toiseen kertaan. Weberin Taika-ampujan Ännchen oli elävä ja Gounodin (jälleen) Juliette tuskainen. Ja yleisö palkitsi mega-aplodeilla, kuten asiaan kuuluu.

Ingeborg

Ingeborg Gillebo, Norja, vapaa-ajalla


Väliajan jälkeen tulikin seuraava yllätys: tenori, Etelä-Korea, ikää 31-vuotta. Ihana ääni tällä Jaeyoon Jungilla! Jos aloittaa oman osuutensa ”Una furtiva lagrima” aarialla ja päättää toisella superhitillä ”Che gelida manina”, kyllähän siinä mikätahansa yleisö villiintyy. Näin hienoja tenori-pianissimoja en ole kuullut pitkään aikaan. Sääli että Donizetissa viimeinen kadenssi hurahti hieman ohi oikean sävelkorkeuden ja että ”suosikkisäveltäjäni” R. Straussin Ruusukavaljeeri ei vaan sopinut tälle herralle. Äänen sävy ja tulkinta oli kyllä muuten huippua.

Kuka tämän potin sitten vei kotiin? Lauren Michelle, sopraano, oli illan viimeinen ja vei ansaitusti voiton. Tässä oli suurin osa kohdallaan: puhtaus, eläytyminen, ulosanti ja se pukukin! Ja vaivattomuus ja varmuus. On ihanaa huomata että ei tarvitse jännittää laulajan puolesta. Ohjelmisto oli kattava – musikaalimainen Carlisle Floydin ”Ain’t it a pretty night” oopperasta Susannah. Minulle uusi tuttavuus, joka kuitenkin tulkinnassa ja äänessä toi mieleeni Kiri Te Kanawan. En tiedä miksi. Ehkä siksi että hän istui siinä viistosti takanani… Toisena teoksena kuultiin Peter Grimesistä Ellenin tuskainen hetki, Brittenin musiikkia upeasti tulkittuna. Amerikkalainen koulutus ilmeisesti panostaa myös paljon ilmaisuun ja esiintymiseen. Niin hiottua oli tämäkin suoritus. Kun vielä ”È strano” kuullaan upeasti laulettuna, tuli esitykseenkin lisää sitä sävyä ja ryhtiä. Ja saahaan esiintyjä olla myös kuvankaunis! Voittajasta lisää http://www.bbc.co.uk/programmes/profiles/1bSSJXB8y4DnSHvYZBXYsxx/lauren-michelle

Tämä oli juuri se ilta joka sai minut pohtimaan, mikä etuoikeus on myös olla paikalla ja kuulla teoksia joita ei ennen ole kuullut. Musiikkiesityksiä jotka herättävät tunteita, yllättävät ja antavat uusia elämyksiä sekä ihastumisia. Ja pidot sen kun paranevat. Seuraavaksi Turkki, Ranska, Mongolia, Yhdysvallat ja Kongon demokraattinen tasavalta esittäytyvät. C’est magnifique!

VIDEO: Lauren Michelle, USA ja Carlisle Floydin oopperasta Susannah, ”Ain’t it a pretty night”

16.6.2015 – Cardiff ja ensimmäinen ilta

Vihdoinkin kilpailun ensimmäinen ilta jossa kohtaavat Etelä-Korea, Norja, Saksa, Valkovenäjä ja Ukraina. Kyseessä on siis kansainvälinen laulukilpailu BBC Cardiff Singer of the World 2015, jonka järjestelyistä vasta BBC joka toinen vuosi Walesissa. Kilpailun järjestäjät ovat kiertäneet maailmaa, järjestäneet koelauluja valitakseen tälle maailmankuululle kilpailulle osanottajat. Eilen täällä esiintyivät 5 ensimmäistä laulajaa 20. kilpailuihin valitusta joukosta. Täällä nyt kilpailevat ovat jo omalta osaltaan voittajia sillä hakuprosessiin on osallistunut yli sata laulajaa.

Kun olin täällä ensimmäisen kerran vuonnna 1989, se olikin varsinainen ”crème de la crème” vuosi, sillä finaalissa olivat Dmitri Horostovsky, Bryn Terfel, Hillevi Martinpelto, Monica Groop ja Helen Adams. Sitä finaalia täällä vieläkin muistellaan. Siitä lähtien joka toinen vuosi on Juhannukseni ollut varattu laululle.
Laulumusiikin harrastajana olen ottanut oikeudekseni arvostella laulajia täysin omavaltaisesti, à la Kokki. Puolustukseni todettakoon että nämä ovat minulle 14. Cardiffin kilpailut, jotka itse näen ja koen paikan päältä, joten suotakoon se minulle. Onneksi en kuitenkaan ole tuomaristossa!

Tänä iltana siis mittaa ottivat keskenään basso Jongmin Park (Etelä-Korea), mezzosopraano Ingeborg Gillebo (Norja), basso Sebastian Pilgrim (Saksa), mezzosopraano Marina Pinchuk (Valkovenäjä) ja tenori Oleksiy Palchykov (Ukraina). Orkesterina oli BBC National Orchestra of Wales, jota johti Thomas Søndergård.

St. David's Hall, Cardiff

St. David’s Hall, Cardiff


Ensimmäisenä laulavan kilpailijan paikkaa tuskin kukaan kadehtii, eikä se ole helppoa, mutta Haydn soi hyvin Jongmin Parkin tulkitsemana, äänessä oli nuoreutta ja herkkyyttä, joka ilmeni erityisesti Greminin aariassa. Verdin ”Studia il passo” olisi kaivannut enemmän voimaa, mutta Etelä-Korealaisella 28-vuotiaalla on vielä kasvunvaraa. Kypsyyttä lisää kehiin, ja hyvää tulee.

Pohjoismainen tuulahdus lensi keltaisena šifonkipilvenä lavalle Gounodin sävelin. Ingeborg Gillebo on 32-vuotias mezzo-sopraano, joka oli säväyttänyt jo harjoituksissa. Tämä Lillehammerista Norjasta kotoisin ja ulkoilua sekä käsitöitä harrastava laulaja ilahdutti kilpailujen ainoalla Sibeliuksella. ”Flickan kom från en älsklings möte” aiheutti ensimmäisen tunnevyöryn. Sitävastoin Strauss ei niinkään. Syynä ei varmaankaan ollut laulajan tai orkesterin vaan yksinkertaiseksi siksi että en ole koskaan ymmärtänyt Straussin musiikkia. Se kuulostaa minusta aina siltä kuin hän olisi päättänyt yllättää kuulijan vaihtamalla sävellajia ja sävelkulkua aina noin kahden-neljän tahdin välein. Not my piece of cake – jos saan sanoa. Kaunis ja sopusuhtainen kakku.

Kolmantena lavalle astui jykevä basso Saksasta. Sebastian Pilgrim on 30-vuotias, joka 6 vuotta sitten debytoi Falstaffina. Nyt alku oli hieman takelteleva, Filipin aaria Verdin Don Carloksesta oli haalea ja vaikka äänessä oli ihailtavaa lämpöä, se ei oikein sytyttänyt. Varsinaiseen tuleen hän pääsi laulaessaan Wagneria (Lohengrin ja Jumalten tuho). Siinä oma kieli ja ilmeisestikin saksalaisuus tuli avuksi. Kuulimme myös, minä aikakin ensimmäistä kertaa, valssinomaisen aarian Ryöstö Seraljista. Yllättävä siksi että kuulosti tulkintana hyvin epä-Mozartimaiselta.

Tauon ja konserttisalin baarissa erittäin mielenkiintoisten puoleen ja toiseen kantaa ottavien mielipiteiden jälkeen oli vuorossa kilpailun toinen puoliaika. Valkovenäläinen 32-vuotias Marina Pinchuk oli niin slaavilainen mezzosopraano, kuin vaan olla voi. Musorgskin Marfan aaria sai parhaimman arvosanan, tältä täysin puolueelliselta yksinaisiselta raadiltani. Saint-Saënsin ranska ja Cilean italia kuulosti yhdeltä ja samalta puurolta. Todellisuudessa ääni oli kaunis ja siinä oli volyymiä, mutta lavalla esiintyi aikalailla pirteä ja iloinen laulaja, vaikka laulujen sanojen piti ilmentää tuskaa ja rakkauden nälkää. Ehkä pieni tekstiin ja fraseerauksiin perehtyminen olisi paikallaan.

Ja sitten. Illan voittaja. Joka ilta kilpailijoista valitaan illan paras ja viimeisenä iltana kerrotaan kuka on päässyt 21.6. pidettävään finaaliin. Illan paras pääsee suoraan finaaliin, mutta sen lisäksi tarvitaan ”yksi ylitse muiden -ilta” jonka taso on niin korkea että siitä voidaan valita finaalin ns. Villi Kortti, 5. finalisti. Tämä saattaa vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, koska illat eivät välttämättä ole tasoltaan aivan samanlaisia, mutta näin on päätetty tehdä tällä kertaa. Luotan siihen että tuomarit kyllä tietävät mitä tekevät.

Ei ole siis tarvetta arvata onko ukrainalainen 29-vuotias tenori Oleksiy Palchykov sunnuntai-illan finaalissa. Hyvin poika lauloi! Ohjelmisto oli hyvin valittu, toi varmalla tavalla esiin laulajan kyvyt sekä karaktäärinä että äänenä. Tuomaristo myös perusteli – nyt ensimmäistä kertaa – valintaansa nimenomaan hyvin laaditun ohjelmiston takia. Oleksiy lauloi Taminon aarian Mozartin Taikahuilusta, lyyrisesti ja lapsellisen kirkkaasti. Seuraavaksi minulle täysin tuntemattoman Gluckin Iphigénie en Tauride -oopperasta aarian ”Quel langage accablant… Unis dès la plus tendre enfance”, joka vaan kuulosti niin helpolta. Mutta ilmeisesti on supervaikea. Kaverilla on hengitystekniikka aivan huippua. Tällaisia fraaseja en ole kuullut yhteen laulettavan pitkään aikaan. Don Ottavion aaria Don Giovannista välittyi karusti ja kohtalokkaasti ja lopun kruunasi niin ihana Lenskin aaria. Tässä Olgalle tunnustettiin rakkautta niin komeasti ja tunteikkaasti että melkein vaivuin transsiin. Ehdottomasti mielestäni illan paras.

Seuraavassa erässä onkin sitten luvassa eksoottista zulun kieltä. Aina on mukava yllättyä. Myös Cardiffissa.

VIDEO: Oleksiy Palchukov, Ukraina, laulaa Gluckin oopperasta Iphigénie en Tauride aarian ”Quel langage accablant… Unis dès la plus tendre enfance”