Avainsana-arkisto: Sotshi

8.3.2014 – Tuotantokrapula

Julkaistu , kirjoittanut
2

image

Kuinka kauan tuotannon jälkeinen adrenaliinitaso pysyy korkeana elimistössä? Miten huipulta tullaan alas maankamaralle ilman mustelmia? Kaikki kirjoittamani on täysin oman empiirisen lisäaineettoman tutkimuksen tulosta eikä siis perustu mihinkään tieteelliseen tilastoon. Eli sillä silmällä ja ajatuksella edetään.

Näen vieläkin unia Sotshista. Aamulla herätessäni muistan pätkän sieltä sun täältä, yhä absurdiumman otoksen minkä voi ikinä kuvitella. Unissa vilahtelevat sekä tuotantohenkilökunta että seremonioissa esiintyvät hahmot. Maskotit erityisesti, siksi että Miska parka sai kerran eräässä harjoituksessa teknisen vian, ns. loopin, jonka seurauksena sen käsi viuhtoi edestakaisin kuin tappaen jättiläismäistä hyttysparvea Lapin suon perukoilla. Lapset katselivat sitä ihmeissään ja ajattelin jo tuolloin että lapsiparat näkevät tästä vielä painajaisia. Ja näen näköjään minäkin! Alitajunnassa moni asia tuntuu vielä kauheammalta. Niinkuin tämä. Toisin sanoen minulla on nyt uusi  Miska-syndrooma. Tuo vanha vastaava tuli Moskovan kisojen jälkeen, kun Miska-lähetettiin avaruuteen kyynelten saattamina, kauniin kisalaulun soidessa. Nyyh!

No kaikilla meillä on omat traumamme. Tuotantokrapulan jälkeinen elämä on silti mielenkiintoinen, sillä siihen sisältyy myös ihmissuhteiden uudelleen muokkaaminen. Tuotannossa perustamme aina perheen; on tuottaja-isä, tuotantokoordinaatti-äiti, ohjaaja-lapsi sekä koko joukko muiden ja omia lapsia sekoittamassa pakkaa. Tämä tuotantoperhe pysyy yhdessä, kunnes tulee avioero. Tavarat jaetaan, pakataan arkistoon ja pidetään – nykyään yhä harvemmin – karonkka. Ja jos palautepalaveri viedään huonosti läpi, se toimii kuin avioeron ositustilaisuus. Tuotanto kuopataan ja aloitetaan uusi tuotanto. Siirrytään seuraavaan vaiheeseen. Uusioperheen perustamiseen. No niin, minkälainen tämä uusi perhe nyt sitten on?! Kun tämän tapahtuman elää monta kertaa peräkkäin, onko se nyt ihme jos joskus suhtautuu uuteen perheeseen hieman pinnallisesti. Tai peräti unohtaa sen?

Silti – päivääkään en vaihtaisi pois! Muuten olisinkin väärällä alalla. Minun perheessäni on hyvä olla. Perheenjäsenet takaavat sen. Mahtavat työtoverit. Hyvässä ja pahassa.

27.2.2014 – Kokki kiittää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

24,3 kiloa matkalaukusta purettu. On se vaan mukava olla kotona. Vähän oli tuskainen se maanantain matkapäivä. Sainpahan pienen paniikin aikaan itselleni kun huomasin että kotiavainta ei löydy käsimatkatavaroista.  Ripeä tarkistussoitto hotelliin vahvisti että avain ei ainakaan jäänyt huoneeseen. Päiväni oli alkanut sunnuntai-aamuna 8.00 ja bussikuljetus Adlerin pikkuiselle kentälle oli lähtenyt yöllä 3.40 hotellilta, joten valveilla oloaikaa oli siinä pisteessä yhteensä noin 20 tuntia. Sen siitä saa kun valvoo, sanoi pöllö kun hiiren nappasi. Ja meikäläisen aivotoiminta lähes nolla. Nitschevo. Liikkumaton. Lainatakseni kollegan sanoja turvamiehille kun kaivelivat hänen tietokonereppuaan: ”It’s a mouse. It doesn’t move…”

Alhaisesta aivojen synapsitasosta huolimatta sain silti järjestettyä vara-avaimet sekä koordinoitua niiden toimituksen Helsingissä. Vaara siis ohi. Lentokentällä olikin kuhinaa ja vilskettä. Ehkä jonkun muutkin aivot olivat puolikoomassa sillä kuulutukset kentällä olivat todella sekavia, taisi tulla Adlerin kentän koko vuoden lentokenttäkuulutuskiintiö täyteen parissa päivässä. Ensin lentomme kuulutus tuli tuntia liian aikaisin. Sitten lähtöportillamme ilmoitettiin lennon lähtevän Jerevaniin. Sen jälkeen ilmoitettiin uuden lähtöportin numero Kiovan lennolle, joka oli siis sama portti kuin meidän. Siinä sitten yritettiin sovittaa Frankfurtin ja Kiovan lähtijät keskenään. Lento Frankfurtiin lähti tietty myöhässä – mutta hyvä niin.

Frankfurtin lento Helsinkiin taas oli täyteen buukattu, joten en saanut ensin istumapaikkaa koneeseen. Vasta matkalaukkujen checkausten jälkeen jaettiin istumapaikat. Että sillä lailla. Minulta puuttui se kuuluisa Business Loungen voucheri – joka oli kaikilla muilla suomalaisilla – onneksi kollega sai minut puhuttua sisään Loungeen ja sain samalla checkauksen tehtyä ja VIIMEISEN istumapaikan koneesta! Se tästä olisi vielä puuttunut että olisin jäänyt pois koneesta 4,5 tunnin odotuksen jälkeen. Espanjalaista ohjaajaa lainatakseni – Que cojones!

Siellä koneessa katse jo harotti ja puolikooma alkoi pikkuhiljaa levittäytyä myös raajoihin. Enkä ollut ainoa. Kone ei ollut edes kiitoradalla kun jo ensimmäiset kuorsaukset kuuluivat matkustamossa. Suomalaisia syytetään joskus vaisuiksi ja hiljaisiksi. Tämän konelastin pulinataso oli täysin nolla, mutta kuorsaustaso sen sijaan plussan puolella. Hellyyttävää. Olin oikeasti ylpeä tästä maastohiihdon mestarillisesta nuokkuvasta suomalaisjoukosta. Samalla mietiskelin tiimityöskentelyä ja kuinka erilaista oli työskennellä yksin, ilman tukijoukkoja. Nyt sekin on kokeiltu.

Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Venäläisten mukaan kaikissa projekteissa on viisi vaihetta: kohu, sekamelska, syyllisten etsiminen, syyllisten rankaiseminen sekä niiden palkitseminen, joilla ei ollut mitään osuutta asiaan. Onhan se työskentely heidän kanssaan haasteellista, ei käy kieltäminen. Paremmalla venäjänkielentaidolla olisi saanut tästäkin seikkailusta vielä enemmän irti. Venäläisten positiivinen asenne ja hymy – erityisesti silloin kun sen sai puristettua irti turvamiehistä, sekä tahto ja halu auttaa oli hienoa. Kun hotellin vastaanoton Alena uloskirjauduttuani sanoi että ”I will miss you!” ajattelin ensin kyynisesti että onpa tyttö opetettu sanomaan fraaseja. Kun hän sitten soitti minulle takaisin koskien kotiavaimiani, hän oli yhtä kohtelias ja toivotti hyvää matkaa. Eikä tässä kaikki, sain vielä häneltä sähköpostin samasta aiheesta, jossa pahoitteli että avaimia ei löytynyt ja toivotti hyvää matkaa sekä näkemisiin. Helpottiko se lentokenttäahdistusta ja väsymystilaa? Jäikö parempi mieli? Ihan varmasti! Toivottavasti kirjallinen palautteeni menee oikeaan osoitteeseen. Спaсибо! Photo: 24,3 kiloa matkalaukusta purettu. On se vaan mukava olla kotona.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Vähän oli tuskainen se maanantain matkapäivä. Sainpahan pienen paniikin aikaan itselleni kun huomasin että kotiavainta ei löydy käsimatkatavaroista. Tarkistussoitto hotelliin vahvisti että avain ei ainakaan jäänyt huoneeseen. Päiväni oli alkanut sunnuntai-aamuna 8.00 ja bussikuljetus Adlerin pikkuiselle kentälle oli lähtenyt yöllä 3.40 hotellilta, joten valveillaoloaikaa oli siinä pisteessä noin 20 tuntia. Sen siitä saa kun valvoo, sanoi pöllö kun hiiren nappasi. Ja meikäläisen aivotoiminta lähes nolla. Nitschevo. Liikkumaton. Lainatakseni kolleegan sanoja turvamiehille kun kaivelivat hänen tietokonereppuaan: "It's a mouse. It doesn't move..."<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Alhaisesta aivojen synapsiatasosta huolimatta sain silti järjestettyä vara-avaimet sekä koordinoitua niiden toimituksen Helsingissä. Vaara siis ohi.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Lentokentällä olikin kuhinaa ja vilskettä. Ehkä jonkun muutkin aivot olivat puolikoomassa sillä kuulutukset kentällä olivat todella sekavia, taisi tulla koko vuoden kuulutuskiintiö täyteen parissa päivässä. Ensin lentomme kuulutus tuli tuntia liian aikaisin. Sitten lähtöportillamme ilmoitettin lennon lähtevän Jerevaniin. Sen jälkeen ilmoitettiin uuden lähtöportin numero Kiovan lennolle, joka oli sama kuin meidän. Siinä sitten yritettiin sovittaa Frankfurtin ja Kiovan lähtijät keskenään. Lento Frankfurtiin lähti myöhässä - mutta hyvä niin.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Frankfurtin lento Helsinkiin taas oli täyteen buukattu, joten en saanut istumapaikkaa koneeseen. Vasta matkalaukkujen checkausten jälkeen jaettiin istumapaikat. Että sillälailla. Minulta puuttui se kuuluisa Business Loungen voucheri - joka oli kaikilla muilla suomalaisilla - onneksi kolleega sai minut puhuttua sisään Loungeen ja sain samalla buukattua VIIMEISEN istumapaikan koneesta! Se tästä olisi vielä puuttunut että olisin jäänyt pois koneesta 4,5 tunnin odotuksen jälkeen. Espanjalaista ohjaajaa lainatakseni - Que cojones!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Sillä hetkellä katse harotti ja puolikooma alkoi pikkuhiljaa levittäytyä myös raajoihin. Enkä ollut ainoa. Kone ei ollut edes kiitoradalla kun jo ensimmäiset kuorsaukset kuuluivat matkustamossa. Suomalaisia syytetään joskus vaisuiksi ja hiljaisiksi. Tämän konelastin pulinataso oli täysin nolla, mutta kuorsaustaso sen sijaan plussan puolella. Hellyyttävää.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Olin oikeasti ylpeä tästä nuokkuvasta suomalaisjoukosta. Samalla mietiskelin tiimityöskentelyä ja kuinka erilaista oli työskennellä yksin, ilman tukijoukkoja. Nyt sekin on kokeiltu.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy. Venäläisen sanonnan mukaan kaikissa projekteissa on viisi vaihetta: kohu, sekamelska, syyllisten etsiminen, syyllisten rankaiseminen sekä niiden palkitseminen, joilla ei ollut mitään osuutta asiaan. Onhan se työskentely heidän kanssaan haasteellista, ei käy kieltäminen. Paremmalla venäjänkielentaidolla olisi saanut tästäkin seikkailusta vielä enemmän irti. Heidän positiivinen asenteensa ja hymy - erityisesti silloin kun sen sai puristettua irti turvamiehistä, sekä tahto ja halu auttaa oli hienoa. Kun hotellin vastaanoton Alena uloskirjauduttuani sanoi että "I will miss you!" ajattelin ensin kyynisesti että onpa tyttö opetettu sanomaan fraaseja. Kun hän sitten soitti minulle takaisin koskien kotiavaimiani, hän oli yhtä kohtelias ja toivotti hyvää matkaa. Eikä tässä kaikki, sain vielä häneltä sähköpostin samasta aiheesta, jossa pahoitteli että avaimia ei löytynyt ja toivotti hyvää matkaa sekä näkemisiin. Helpottiko se lentokenttäahdistusta ja väsymystilaa? Jäikö parempi mieli? Ihan varmasti! Toivottavasti kirjallinen palautteeni menee oikeaan osoitteeseen. Спaсибо!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Siis vihdoinkin kotona. Matkalaukku purettu. Kotiavaimetkin löytyivät. Lähiomainen kävi tarkistamassa että olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ennen totaalisen tuotantokrapulan iskemistä on aivojen kovalevyn tyhjentäminen ja kirjallisen yhteenvedon aika. Ensimmäisen työmatkani tein 1980 Pohjanmaalle ja siitä lähtien olen pyrkinyt kirjaamaan matkoilla tapahtuneita asioita talteen. Alkuaikoina lähetin kirjeitä kotiin. Siellä ne ovat vielä avaamattomina kirjahyllyssä. Ajatuksena oli lukea ne eläkkeelle päästyäni. Suunnitelma pysyy, vaikka kirjeet ovat muuttaneet muotoaan bittiversioiksi. Jatkan kirjoittamista, silti haikeus iskee kun tajuan että Sotshin terapiakirjoitukset tässä naamakirjassa päättyvät osaltani tähän. Hauskaa että jaksoitte terapioida kanssani! Ja kannustaa! Minä palaan normaalin työelämään monta kokemusta ja palautetta rikkaampana. Ja nämä toiset naamakuvat lisätään muiden muistojen joukkoon työhuoneen naulakkoon roikkumaan. Kokki kiittää.

Siis vihdoinkin kotona. Matkalaukku purettu. Kotiavaimetkin löytyivät. Lähiomainen kävi tarkistamassa että olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ennen totaalisen tuotantokrapulan iskemistä on aivojen kovalevyn tyhjentäminen ja kirjallisen yhteenvedon aika. Ensimmäisen työmatkani tein 1980 Pohjanmaalle ja siitä lähtien olen pyrkinyt kirjaamaan matkoilla tapahtuneita asioita talteen. Alkuaikoina lähetin kirjeitä kotiin. Siellä ne ovat vielä avaamattomina kirjahyllyssä. Ajatuksena on lukea ne eläkkeelle päästyäni. Suunnitelma pysyy, vaikka kirjeet ovat muuttaneet muotoaan bittiversioiksi. Jatkan kirjoittamista, silti haikeus iskee kun tajuan että Sotshin terapiakirjoitukset tässä naamakirjassa päättyvät osaltani tähän. Hauskaa että jaksoitte terapoida kanssani! Ja kannustaa! Minä palaan normaalin työelämään monta kokemusta ja palautetta rikkaampana. Ja nämä toiset naamakuvat lisätään muiden muistojen joukkoon työhuoneen naulakkoon roikkumaan. Kokki kiittää.

Photo: Olympic Stadium Team.

23.2.2014 – Viimeistä viedään

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Viimeisiä vetoja vedetään, ei kuitenkaan hengenvetoja vaan harjoitusvetoja stadionilla. Olympialaiset ovat kuntotesti, jossa testataan myös työntekijän kunto. Huomenna on se viimeinen lähetys Sotshista, joten lehdistö voi taas maanantaista alkaen keskittyä etsimään muitakin epäkohtia maailmankartalta. Toivottavasti täällä oleville kisat ovat jättäneet jotain hyvää jälkeensä, eikä näitä ihmisiä unohdeta! Meillä on ollut mielenkiintoisia keskustelua venäläisten assistenttien kanssa. On ollut etuoikeus tutustua täällä ihmisiin, kuulla heitä ja kertomuksia heidän arjestaan. Elämä voi olla niin erilaista riippuen siitä kummalle puolelle rajaa on sattunut syntymään. Pakko lainata erään venäläisen tuottajan sanoja: ”Sinä lähdet, mutta minä jään”.

Päättäjäisten jälkeen me jännitämme miten päästä kunnialla lentokentälle ajoissa ja tulevatko matkalaukut samalla lennolla vai trans-siberian jälkijunalla luojan määräämällä viiveellä. Seuraava vuorokausi on mielestäni ainakin pronssin arvoinen suoritus. Aamuherätyksen jälkeen työpaikalle ja illan päävedon jälkeen kotimatkalle. Meikäläisen bussi lähtee heti päättäjäisten päätyttyä klo 03.40 aamulla lentokentälle, lento Frankfurtiin jossa koneenvaihto ja odotus 4 tuntia. Kotona maanantaina klo 18.00. Tarkoituksena oli aloittaa pakkaaminen jo tänä iltana, mutta niin se vaan vaihtui tähän kirjoittamiseen. On muuten hyvä terapiamuoto, istua myöhään illalla/aikaisin aamulla hotellihuoneessa ja nollata päivän tapahtumia. Suosittelen lämpimästi. Vaihtoehtona on kapakassa istuskelu ja muiden kanssa maailman parantaminen. Ei huono vaihtoehto sekään.

Ja sehän tiedetään että kaiken maailman pöpöt nauttivat tästä kansojen sulatusuunista. Täällä on ollut mm. yllätys-yllätys-flunssa/keuhkokuume/vatsatauti-epidemia työntekijöiden kesken. Latinalais-amerikkalainen pöpö vaan hihkaisee ilosta kun löytää kaukaisen ruotsalaisen pöpömutaatioserkkunsa ja huomaa että toinen on täysin vastustuskyvytön. Tai kun venäläinen hieman huppelissa oleva kasakkahattuviirus tapaa suomalaisen vielä enemmän tuiskussa olevan sisupallon. Varsinkin viime aikoina, kiitos jääkiekko-ottelun, tämä viime mainittu yhdistelmä on ollut aika ärhäkkä, ei kovinkaan suosittu heimoveljien kesken. Tätä asetelmaa voi hyvällä omatunnolla luokitella kaikkien virologien aarrearkuksi!

Ihme kyllä olen selvinnyt pälkähästä tautien suhteen. Sinänsä erikoista, ottaen huomioon edellisten kisojen työhistoriani. Olo on nyt ollut vallan mainio. Ihmeparantumisista voisi mainita leikatun polven liikkuvuus. Se vain yhtenä päivänä taipui kuin verhotanko sotshilaisessa hotellihuoneessa. En tiedän onko parannuksen aiheuttanut tapaaminen komean hierojan kanssa vai se ruskea vesi, jota täällä vanhassa historiallisessa kylpyläympäristössä tarjotaan hotelleissa ihan ilmaiseksi kraanasta. Turvamiehistä se ei myöskään voinut johtua, sillä tämä reisilihasten piristyminen tapahtui ennen huoneeni miehitystä. En siis ole nauttinut ’Valkoista lääkäriä’, en nestepitoista enkä kiinteämpää versiota. Armenialainen konjakki, kalanmaksaöljy sekä hemmetin rankat iltapainotteiset työpäivät – a vot – siinä resepti. Toimii myös näillä leveysasteilla.

Henkisesti matka on ollut erikoinen, mutta myös raskaampi kuin yleensä työkeikoilla. Normaalisti työmatkalle lähdetään jollain tavalla tuttuun ympäristöön tuttujen kanssa. Eli kiihdytyskaistalle ja alkuvauhti noin 60, josta kiihdytys sataan. Nyt on lähtö ollut ihan parkkipaikalta ja on joutunut melkein ensin pienen peruutuksen jälkeen etsimään ulos sieltä sopivassa ajassa ja vasta sitten päässyt baanalle. Vanhalla Tshigulilla. Lopulta se lähes satanenkin on lasissa. Toivottavasti.

Koska huomenna on viimeinen työpäivä tässä kylässä, juhlistan sitä aamulla kylpylässä. Toisin sanoen: Minä, venäläinen hieroja ja parantavat kädet. Näillä mennään huomenna kohti olympialaisten päättäjäisten televisiointia, ”last working day”. Мая лайк!

Photo: Viimeisiä vetoja vedetään, ei kuitenkaan hengenvetoja vaan harjoitusvetoja stadionilla. Olympialaiset ovat kuntotesti, jossa testataan myös työntekijän kunto. Huomenna on se viimeinen lähetys Sotshista, joten lehdistö voi taas maanantaista alkaen keskittyä etsimään muitakin epäkohtia maailmankartalta. Toivottavasti täällä oleville kisat ovat jättäneet jotain hyvää jälkeensä, eikä näitä ihmisiä unohdeta! Meillä on ollut mielenkiintoisia keskustelua venäläisten assistenttien kanssa. On ollut etuoikeus tutustua täällä ihmisiin, kuulla heitä ja kertomuksia heidän arjestaan. Elämä voi olla niin erilaista riippuen siitä kummalle puolelle rajaa on sattunut syntymään. Pakko lainata erään venäläisen sanoja: Sinä lähdet, mutta minä jään.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Päättäjäisten jälkeen me jännitämme miten päästä kunnialla lentokentälle ajoissa ja tulevatko matkalaukut samalla lennolla vai transsiberian jälkijunalla luojan määrämällä viiveellä. Seuraava vuorokausi on mielestäni ainakin pronssin arvoinen suoritus. Aamuherätyksen jälkeen työpaikalle ja illan päävedon jälkeen kotimatkalle. Meikäläisen bussi lähtee heti päättäjäisten jälkeen klo 0340 aamulla, lento Frankfurtiin jossa koneenvaihto ja odotus 4 tuntia. Kotona maanantaina klo 1800.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Tarkoituksena oli aloittaa pakkaaminen jo tänä iltana, mutta niin se vaan vaihtui tähän kirjoittamiseen. On muuten hyvä terapiamuoto, istua myöhään illalla/aamulla hotellihuoneessa ja nollata päivän tapahtumia. Suosittelen lämpimästi. Vaihtoehtona on ollut kapakassa istuskelu ja muiden kanssa maailman parantaminen. Ei huono vaihtoehto sekään.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Ja sehän tiedetään että kaiken maailman pöpöt nauttivat tästä kansojen sulatusuunista. Täällä on ollut mm. yllätys-yllätys-flunssa/keuhkokuume/vatsatauti-epidemia työntekijöiden kesken. Etelä-amerikkalainen pöpö vaan hihkaisee ilosta kun löytää kaukaisen ruotsalaisen pöpömutaatioserkkunsa ja huomaa että toinen on täysin vastustuskyvytön. Tai kun venäläinen hieman huppelissa oleva kasakkahattuviirus tapaa suomalaisen vielä enemmän tuiskussa olevan sisupallon. Varsinkin viimeaikoina tämä viime mainittu yhdistelmä on ollut aika ärhäkkä, ei kovinkaan suosittu heimoveljien kesken. Tätä asetelmaa voi hyvällä omatunnolla luokitella kaikkien virologien aarrearkuksi!<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Kumma kyllä olen selvinnyt pälkähästä tautien suhteen. Sinänsä erikoista, ottaen huomioon edellisten kisojen työhistoriani. Olo on nyt ollut vallan mainio.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Ihmeparantumisista voisi mainita leikatun polven liikkuvuus. Se vain yhtenä päivänä taipui kuin verhotanko sotshilaisessa hotellihuoneessa. En tiedän onko parannuksen aiheuttanut tapaaminen komean hierojan kanssa vai se ruskea vesi, jota täällä vanhassa historiallisessa kylpyläympäristössä tarjotaan hotelleissa ihan ilmaiseksi kraanasta. Turvamiehistä se ei myöskään voinut johtua, sillä tämä reisilihasten piristyminen tapahtui ennen huoneeni miehitystä. En siis ole tarvinnut nauttia 'valkoisen lääkärin' seurasta, ei nestepitoisena enkä kiinteämpänä versiona. Armenialainen konjakki, kalanmaksaöljy sekä hemmetin rankat iltapainotteiset työpäivät - a vot - siinä resepti. Toimii myös näillä leveysasteilla.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Henkisesti matka on ollut erikoinen, mutta myös raskaampi kuin yleensä työkeikoilla. Normaalisti työmatkalle lähdetään jollain tavalla tuttuun ympäristöön tuttujen kanssa. Eli kiihdytyskaistalle ja alkuvauhti noin 60, josta kiihdytys sataan. Nyt on lähtö ollut ihan parkkipaikalta ja on joutunut melkein ensin pienen peruutuksen jälkeen etsimään ulos sieltä sopivassa ajassa ja vasta sitten päässyt baanalle. Vanhalla Tshigulilla. Lopulta se lähes satanenkin on lasissa. Toivottavasti.<br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /><br /> Koska huomenna on viimeinen työpäivä tässä kylässä, juhlistan sitä aamulla kylpylässä. Toisin sanoen: Minä, venäläinen hieroja ja parantavat kädet. Näillä mennään huomenna kohti olympialaisten päättäjäisten televisiointia, "last working day". Мая лайк!